Kenen joukoissa seisot

Vasemmistolaisuuteen ensi askeleita ottava nuori kirjailija Aulikki Oksanen kirjoitti tekstin otsikon kappaleeseen 1970-luvun vaihteessa. Hänen sekä Agit Propin levyttämästä laulusta tuli hitti sen ajan vasemmiston keskuudessa, eräänlainen taistolaisuuden symboli.

Se oli aikaa, jolloin maassa oli suuri ja kunnon vasemmisto. Kommunistejakin oli kahta, jos ei kolmea sorttia, ja heitä oli paljon. Nykyään naapuria kyllä kutsutaan herkästi kommunistiksi, mutta eipä heitä enää juuri taida olla sanan varsinaisessa merkityksessä. Politiikassa kaikki laimenee, tai ainakin melkein kaikki.

Laulun nimi on ollut viime viikkoina mielessäni useita kertoja. Itse asiassa jo pidempään, pian kaksi vuotta, siitä lähtien, kun pääministeri Antti Rinteen ”uudeksi punamullaksi” ristimä hallitus aloitti työnsä kesäkuun alussa 2019.

Alun innostuksen jälkeen viiden puolueen yhteinen hallitustaival on osoittautunut monessa mielessä kivikkoiseksi. Rinne sai lähteä pääministerin paikalta vielä saman vuoden aikana. Elinkeinoministerinä aloittaneen, pääministerin vaihdoksen yhteydessä valtiovarainministeriksi siirtyneen Katri Kulmunin aika jättää hallitus tuli puoli vuotta myöhemmin.

Hallitusyhteistyö on laittanut kiertoon ihmisiä, mutta asioiden hoitaminenkaan ei ole ollut ongelmatonta. Puolivälin kehysriihen kriisiytyminen ratkaisuineen on oman messunsa arvoinen, mutta pienempää hallituskriisiä on tuntunut pukkaavan pitkin matkaa.

Etenkin kesällä 2020 keskustalaisten usko hallitukseen horjui harva se viikko. Huonoa oli se, että julkisuudessa hallituselon kurjuutta voivottelivat ja kriisiä povasivat osa heistäkin, joiden pitäisi olla hallituksen tukimiehiä ja -naisia, ministerit ja ryhmäjohdon edustajat. Pojat, pojat, ei sitä sotaa näin käydä, ei ainakaan hallituksessa.

Ulkopuolelta katsottuna keskusta ei ole tuntenut oloaan kotoisaksi koko hallituskauden aikana. Puolue ja eduskuntaryhmä ei ole aika ajoin tiennyt, kenen joukoissa seisoo, ollako hallituksessa vai seisoisiko sittenkin tukevasti toinen jalka oppositiossa. Toivon mukaan puolueen eksistentiaalisen kriisin huipennus nähtiin viime viikolla. Jos näin ei ole, Marinin hallitukselle ei hyvä herkeä.

Minä en ryhdy arvioimaan hallituksen puoliväliriihen syitä, seppiä tai syyllisiä. Politiikassa jokainen selittää asioita omasta näkövinkkelistään yrittäen samalla vakuuttaa äänestäjät sanojensa ja tekojensa oikeutuksesta. Niin käy tälläkin kertaa; me tavalliset virtaset, jokiset ja lahtiset päätämme seuraavan kerran jo kesäkuussa, kenelle tällä kertaa nostamme peukalomme.

Sellaisen kainon toiveen kuitenkin rohkenen esittää, että keskusta vihdoin viimein yksissä miehissä ja naisissa päättää, kummassa se meinaa eloaan jatkaa, hallituksessa vai oppositiossa.  Rivit eivät ole olleet suorassa, kaikkea muuta. Keskusta ja sen eduskuntaryhmä on välillä ollut kuin hollitupa, jos ei vailla johtajaa, niin ainakin vailla selvää suuntaa.

Nähty peli ei politiikassa pitkään vetele, ei ainakaan hallituksessa. Kun sinne mennään, siellä pitää olla tosissaan, voivottelun ja valituksen sijaan hoitaa isänmaan asioita parhaan kykynsä ja taitonsa mukaan.

Ja jos se ei kerta kaikkiaan tunnu omalta jutulta, ehkä sieltä kannattaa tulla reilusti pois, vaihtaa leiriä. Ja mistä sitä tietää, ehkä se kolhuilla oleva itsetuntokin alkaa kohentua parin oppositiossa vietetyn hallituskauden jälkeen.