Ahkeria ihmisiä
Dramaattisten vaiheiden jälkeen valtiovarainministeriksi kesäkuussa noussut Matti Vanhanen valotti tuoreeltaan yhteiskunnallisen ajattelunsa kulmakiviä. Ja hyvä niin: Vanhasen pitkää poliittista uraa seuranneille ne ovat tuttuja, muille ei niinkään.
Vanhanen muun muassa kertoi, millaisia ihmisiä hänen mielestään yhteiskunnan tulee rohkaista. Yllätys ei ollut, että määrittely alkoi adjektiivilla ahkera.
”Yhteiskunnan pitää rohkaista sellaisia ihmisiä, jotka ovat ahkeria, siivoavat pihansa, katsovat lastensa perään ja auttavat naapurinmummoa silloin, kun lumi täyttää pihan”, totesi Vanhanen.
Hänen mukaansa tässä onnistuminen takaa sen, että heiltä riittää paitsi voimavaroja koko yhteiskunnan pyörittämiseen myös sitä kautta heikompiosaisten auttamiseen.
Vanhasen kanssa on helppo olla samaa mieltä, ei siinä mitään.
Litania saa varmaan myös maalaisliitto-keskustan ytimeen kuuluvan ”peruskannattajan” sydämen läikähtämään, kenties jopa silmäkulman kostumaan. Viisaita sanoja, viisaita sanoja.
Minä en tuohon tunteellisten joukkoon kuulu, pakko tunnustaa.
Ei Matin listassa sinällään mitään vikaa ole, mutta jäin taas kerran miettimään, miten poliittinen kasvattajaseurani määrittelee toisaalta ahkeruutta, toisaalta karsinoi ja nostaa yhteiskuntaa pyörittäviä ihmisiä toinen toisensa edelle.
Keskustalle oman pihan siivoaminen, omien lasten kaitseminen ja pihanurmikon leikkaaminen ovat oiva merkki ihmisen ahkeruudesta ja työteliäisyydestä. Sen sijaan verokirjalla palkkatöissä käyminen on puolueelle perinteisesti toinen, astetta vaikeammin hahmotettava asia.
Hieman kärjistäen voi väittää, että keskustalta riittää arvostusta – ja armollisuutta – palkansaajaa kohtaan juuri niin kauan, kun hän pyyteettömästi täyttää oman ruutunsa työpaikalla ja kantaa veroeuronsa yhteiseen pottiin.
Säröjä syntyy heti, kun tämä tärkeä yhteiskunnallinen tehtävä ei kansalaiselta suju prikulleen käsikirjoituksen mukaan.
Kansalaisen arvostus on keskustassa oitis koetuksella, kun hänen työuransa katkeaa työttömyyden kiroukseen.
Perin erikoisia keskusteluja keskustapoliitikkojen kanssa syntyy myös työelämän kuormittavuudesta, sairauslomista, työkyvyttömyyseläkkeistä, vuorotteluvapaan tarpeellisuudesta, puhumattakaan palkansaajien edunvalvonnasta.
Ammattiyhdistysliikkeestä ja siellä tehtävästä edunvalvonnasta on tullut osalle keskustaa pahan ilmentymä ja kirosana.
Nykykeskusta katsoo yrittäjiä ylöspäin ja kuuntelee heidän etujärjestöään herkällä korvalla. Sen sijaan ammattiyhdistysliikkeestä ja siellä tehtävästä edunvalvonnasta on tullut osalle keskustaa pahan ilmentymä ja kirosana.
Tämä on poliittiselle liikkeelle sallittua ja hyväksyttävää. Linjavalinta, voisi joku sanoa.
Samalla puolue unohtaa, että ay-liike ei ole hahmoton ja kasvoton möhkäle. Sen takana on iso joukko aivan tavallisia ihmisiä, palkansaajia, joista ainakin osan pitäisi täyttää keskustan ahkeruudelle ja yhteiskunnan pyörittämiselle asettamat kriteerit.
Keskusta kipuilee yli satavuotiaan historiansa pahimmassa kannatusalhossa. Yhteys äänestäjiin pätkii pahasti, se on selvä.
Politiikassa on turha hokea kuuntelevansa, jos ei kuule ja edes yritä ymmärtää.