Presidentinvaalit 1931
Vanhoja sanomalehtiä selatessani pisti silmään eräs lehti-ilmoitus vuoden 1931 presidentinvaalien ajalta.
Kokoomuksen ja IKL:n lehdissä oli kirjoiteltu voimakkaasti entistä presidentti Ståhlbergia vastaan. Hän oli kuuden vuoden tauon jälkeen jälleen ehdokkaana ja yrittämässä paluuta presidentiksi. (Vaimon päiväkirjojen mukaan kyllä sangen vastentahtoisesti.)
Osa kirjoituksista leimasi Ståhlbergin ”vaaleanpunaiseksi” ja isänmaanpetturiksi.
Totta olikin, ettei Ståhlberg ehkä täysin ymmärtänyt niiden ihmisten pelon syvyyttä, jotka olivat radikalisoituneet vastustaessaan kommunismia ja pelätessään vuoden 1918 kapinan toistumista.
Mutta kommunismin ystävä Ståhlberg ei millään muotoa ollut. Svinhufvud – hänen vanha puolueveljensä nuorsuomalaisten päiviltä – tämän tiesi.
Svinhufvud julkaisi juuri vaalien Helsingin Sanomissa etupäässä omille kannattajilleen tarkoitetun kirjoituksen.
Tässä hän huomautti, että väitteet siitä, että Ståhlberg olisi sortovuosina antanut periksi venälästämisvaatimuksille ovat perättömiä, ”vaan päinvastoin aina seisoi vankkana oikeuksiemme puoltajana sortajiamme vastaan”.
Svinhufvud muistutti myös, että vaikka hän ja Ståhlberg olivatkin olleet noina vaikeina vuosina eri mieltä joistakin pienemmistä asioista, niin se ei oikeuta niihin syytöksiin, joita hänen isänmaallisuuttaan vastaan oli esitetty.
Tiedämme, miten kiivasta poliittinen taistelu 1930-luvulla oli, poliittisen kentän kummaltakin laidalta.
Jos ajattelemme, että nyt some-aikana rapa lentää, niin on se lentänyt ennenkin. Siksipä tuollaisen herrasmiesmäisyyden löytäminen pistikin silmään.
Harvoin sitä löytyi silloin – jos sitä löytänee tänäkään päivänä.
Viestin opetus on nähdäkseni kuitenkin se, että vaikka toisen mielipiteitä ei hyväksyisi, ei silti ole välttämätöntä kyseenalaistaa hänen isänmaallisuuttaan.
Noissa vaaleissa Maalaisliitto oli pahasti hajalla.
Luultavasti Svinhufvud, joka käsittääkseni itse odotti Ståhlbergin voittavan vaalit, kantoi huolta yhteiskuntarauhasta.
Yleisestihän ajateltiin, että jos Ståhlberg olisi valittu presidentiksi, niin laitaoikeisto olisi alkanut riehua tosissaan eikä presidentti ja hallitus olisi pystynyt pitämään järjestystä maassa.
Noissa vaaleissa Maalaisliitto oli pahasti hajalla. Istuva presidentti Relander olisi halunnut jatkaa, muttei kelvannut oman eikä muidenkaan puolueiden ehdokkaaksi.
Osa Maalaisliiton valitsijamiehistä olisi halunnut kyllä hänet ehdolle, mutta nähdessään tilanteen toivottomaksi hän pyysi näitä tukemaan suoraan Svinhufvudia. Tärkeintä oli estää Kallion valinta.
Olen vanhassa Relanderista kertovassa runossani riimitellyt yhden värssyn:
”Toiveet jatkokaudesta siis matalaksi syöstiin
Maalaisliitto päätti luottaa tällä kertaa Kyöstiin
Politiikas’ useasti huomata saa sen
Pahin vihamies on jäsen saman puolueen”
Relander onnistuikin tavoitteessaan, Svinhufvud tuli valituksi.
Näin olisi tosin luultavasti käynyt ilman hänen aktiivisuuttaankin. Kuusi vuotta myöhemmin osat kuitenkin vaihtuivat, kun Kyösti Kallio pudotti Svinhufvudin.
Vaikka Kallio sai melko heikon henkilökohtaisen kannatuksen, tuli hänestä presidentti SDP:n tuella. Seurauksena syntynyt punamultahallitus jatkoi kansalaissovun rakentamista.
Yhtenäinen kansakunta kesti myös talven 1939–40.
Ja Kallio – josta Paasikivi oli aikanaan päiväkirjassaan kauhistellut, että ”mitenkä voidaan valita tällainen mies presidentiksi, joka siihen ei ollenkaan sovellu eikä siihen kykene” – jäi historiaan yhtenä suurista valtiomiehistämme.
