Maakuntakonservatiivin aatoksia toisesta kierroksesta
Presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen suurimmat voittajat olivat ne eri viestimiin marssitetut asiantuntijat, jotka hokivat, että taktinen äänestäminen ei ole väärin. Heidän toiveensa toteutui, vasemmistolaisista suuri osa äänesti Haavistoa jo ensimmäisellä kierroksella.
Presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen jälkeen lähes puolet äänestäjistä joutuu etsimään itselleen uuden ehdokkaan.
Hävinneiden ehdokkaiden kannattajien pettymys purkautuu usein turhautuneena uhona, että enpä käy sitten toisella kierroksella äänestämässä. Tämä on hyvin ymmärrettävää, mutta useimmat lopulta kuitenkin täyttävät kansalaisvelvollisuutensa myös toisella kierroksella.
Äänestysprosentti (niissä maissa, joissa vaalit ovat rehelliset tai suoritetaan ilman pakkoa) kertoo osaltaan kansakunnan yhteiskunnallisesta valveutuneisuudesta ja sivistystasosta.
Pidän vastuuttomana, jos poliittisia luottamustoimia hoitavat henkilöt – vaikka suutuspäissään somessa – ilmoittavat jättävänsä äänestämättä.
Valveutunut kansalainen äänestää aina. Jos ei todella pysty kumpaakaan ehdokasta äänestämään, voi käydä tiputtamassa tyhjän lapun. Sekin lasketaan äänestysprosenttiin mukaan.
Presidentin tärkein tehtävä on johtaa Suomen ulkopolitiikkaa. Molemmilla ehdokkailla on laaja kokemus ulkopolitiikan alalta ja erilaisista kansainvälisistä tehtävistä.
Ennen Venäjän aloittamaa sotaa Ukrainassa kuuluin siihen Suomen ja keskustalaisten suureen enemmistöön, joka vastusti Nato-jäsenyyttä. Moni koettaa nyt pestä menneisyyttään, mutta itse en koe siihen tarvetta. Paasikiven-Kekkosen linja piti meidät erossa sodista yli 75 vuoden ajan.
Samalla pidimme maanpuolustuksen kunnossa. Toivottavasti myös nyt tehdyt ja tulevat valinnat edistävät rauhaa rajoillamme.
Aikaisemmin itselleni yksi tärkeä peruste presidentinvaaleissa oli se, miten hän haluaa hoitaa kahdenvälisiä suhteita eri maihin, ja myös suureen itäiseen naapuriimme. Ei nöyristellen, mutta yhteistyötä etsien.
Nyt välit lienevät pitkään heikolla tolalla, ja niiden mahdollinen paraneminen ei ole enää meidän käsissämme, joten Venäjän-tuntemusta lienee turhaa käyttää argumenttina.
Kuitenkin toivon, että maamme harjoittaa edelleen itsenäistä ulkopolitiikkaa. Natossakaan emme voi olla vain lännen suurvaltojen jatke.
Tärkein viitekehys ja samaistumisen kohde maailmalla ovat meille edelleen toiset Pohjoismaat.
Kummankaan poliittisen uran tapahtumat eivät ole osoittaneet heiltä erityistä lämpöä esim. keskustalaista aluepolitiikkaa ja maan tasapuolista kehitystä kohtaan.
Itse en maakuntakonservatiivina pysty erityisemmin samastumaan kumpaankaan presidenttiehdokkaaseen.
Molemmat ovat hyvin urbaaneja ja voimakkaasti arvoliberaaleja. Kummankaan poliittisen uran tapahtumat eivät ole osoittaneet heiltä erityistä lämpöä esim. keskustalaista aluepolitiikkaa ja maan tasapuolista kehitystä kohtaan.
Ihmiset tekevät ehdokasvalintansa yleensä hyvin henkilökohtaisten arvovalintojen kautta. Jokaisella on demokratiassa siihen oikeutensa. Koska poliittiset linjaerot ulkopolitiikan osalta eivät ole enää kovin suuria, niin valintaperusteet nousevat itselleni ehdokkaiden ansioluetteloista.
Alexander Stubb on suorittanut useita tutkintoja hyvin arvosanoin ja väitellyt tohtoriksi. Hänen opintonsa eivät ole kesken. Koen hankalaksi myös maanpuolustushengen kannalta, että Puolustusvoimien ylipäällikkö olisi itse aikanaan kieltäytynyt asepalveluksesta.
Stubbin kanssa meillä onkin sama sotilasarvo, toki sangen vaatimaton, mutta suoritettu asepalvelus kumminkin.
Lisäksi koen, että vihreiden ehdokkaan valinta presidentiksi antaisi vihreille puolueena liian suurta nostetta ja painoarvoa tässä yhteiskunnassa.
Joku toinen päätyy toisenlaisten punnusten kautta toiseen ratkaisuun. Demokratiassa hänellä on siihen oikeutensa.
Toivon, että me keskustassa emme pidä toisia huonompina keskustalaisina sillä perusteella, ketä he kannattavat tai ovat kannattamatta toisella kierroksella.
Vuonna 1931 Maalaisliiton ehdokas Kyösti Kallio putosi valitsijamiesvaalissa lopulliselta kierrokselta. Erinäisten vaiheiden jälkeen Maalaisliitto ampui rivinsä suoraksi ja tuki oikeiston ehdokasta Svinhufvudia, joka tulikin valituksi.
Kerrotaan, että yksi valitsijamiehistä oli purskahtanut itkuun joutuessaan äänestämään Svinhufvudia. Valinta osoittautui kuitenkin Suomelle hyväksi, kuten Mäntsälän kapinan kukistaminen osoitti.
Ja jos kehitys Svinhufvudin aikana kulki liiaksi oikealle, niin kuusi vuotta myöhemmin demokratia teki korjausliikkeen, ja presidentiksi valittiin lopulta Kyösti Kallio, jonka johdolla kansallinen eheytys saatiin päätökseen.
Ehkäpä kuuden vuoden päästä – 30 demaripresidenttivuoden ja 18 kokoomuspresidenttivuoden jälkeen – on jälleen aika vahvasti aatteelliselle keskustalaiselle presidentille?
Suomen presidentit ovat toki presidenttikautensa aikana yleensä onnistuneet kasvamaan entistä puoluettaan suuremmiksi, kansakuntaa kokoaviksi hahmoiksi.
Eiväthän kokoomuksen valtiovarainministeri Sauli Niinistö ja tasavallan presidentti Sauli Niinistö olleet hekään profiililtaan aivan sama tyyppi.
Toivottavasti näin käy nytkin.