Koulutuksen keskittämisellä ei ihmesäästöjä – usein päinvastoin
Olipa kyse sitten kyläkoulujen tai Savonlinnan opettajankoulutuksen lakkauttamisesta, keskittämispäätöksissä ratkaisevat tyypillisesti yhden toimipaikan tai sektorin säästöt.
Kokonaiskuva hämärtyy, kun lakkauttamiset nähdään nopeina säästöinä.
Kyläkoulujen lakkauttamisissa jäävät usein huomioimatta niin koulukyyditysten maksujen kasvu kuin erinäiset tilojen muutos- ja remonttitarpeet niissä kouluissa, jonne lakkautettavien koulujen oppilaita siirtyy.
Savonlinnan yliopistokampuksen lakattua niin asuin- kuin opetuskiinteistöjä jää tyhjiksi. Samaan aikaan valtiolta odotetaan satsauksia uusien opiskelija-asuntojen rakentamiseksi Joensuuhun.
Kaiken kukkuraksi opiskelijat siirtyvät uuteen kaupunkiin vastentahtoisesti ja alkavat maksaa kalliimpaa vuokraa.
Mikä saisi meidät uskomaan hajautetun koulutuksen laatuun ja kustannustehokkuuteen? Auttaisiko tutkittu tieto?
Jos koululakkautusten kustannusvaikutuksista tuotettaisiin systemaattista tutkimustietoa, olisi valtiolle, kunnille ja opetuksen järjestäjille saatavilla faktaa siitä, mitkä ovat olleet keskittämisen vaikutukset vastaavanlaisissa tilanteissa.
Kun jälkeenpäin on tarkasteltu kokonaiskustannuksia muutaman kyläkouluja lakkauttaneen kunnan osalta, on huomattu, että säästöjä on lopulta syntynyt murto-osa tavoitteesta tai ei lainkaan.
Otanta pitäisi saada suuremmaksi ja tutkimus vertailukelpoisemmaksi, jotta se kelpaisi päätöksenteon tueksi.
Olen ehdottanut koululakkautusten kustannusvaikutusten tutkimuksen käynnistämistä opetus- ja kulttuuriministerille useaan kertaan. Tutkimustehtävä voitaisiin antaa Kansallisen koulutuksen arviointikeskukselle. Se olisi oikea askel kohti tiedolla johtamista.
Koulutuksen arviointisuunnitelmassa 2016–2019 yhtenä seurantakohteena ovat valtiontalouden säästöjen vaikutukset sivistyksellisiin oikeuksiin.
Arviointi kohdistuu niiden toteutumiseen ja erityisesti nuorten ihmisten yhtäläisiin mahdollisuuksiin saada koulutusta.
Ensi vuonna ilmestyvä arviointiraportti on hyvä toteuttaa, mutta tutkimusta tulisi tehdä vielä erikseen koulujen ja oppilaitosten lakkautuksista. Lakkautukset eivät aina kytkeydy valtion säästöihin.
Opetuksen laatu, saavutettavuus ja kustannustehokkuus ensin mainitut huomioon ottaen ovat tavoitteita, joihin koulutuksessa on pyrittävä.
Keskittämisen tai hajauttamisen tavoitteet sellaisenaan ovat riittämättömiä koulutuspolitiikan ohjaimia. Tämä pätee kaikkiin oppiasteisiin esiopetuksesta korkeakouluihin.
Professorit Göte Nyman ja Markku Wilenius kirjoittavat (Image 26.4.2016) osuvasti, kuinka Suomessa on kadotettu näkemys siitä, miten koko maan kattavaa korkeakouluverkostoa olisi järkevää resursoida ja mitkä kehittämisen periaatteet sitä parhaiten ohjaisivat. Olen painavasti samaa mieltä.
Opetusministerin salkku on ollut liian pitkään puolueilla, joiden päätöksentekoa ohjaa ideologinen keskittämisen tavoite vailla faktatietoa sen tuomista eduista. Suuri ei ole automaattisesti laadukasta ja tehokasta.
Pelottavinta on, että korkeakoulujen laadun mittarit valitaan keskittämistä tukeviksi. Strategisena tavoitteena esimerkiksi huippututkimuksen tuottaminen ei saisi olla yliarvostettu olemassaolon kriteeri korkeakouluillemme.
Tarvitsemme huippututkimusta, mutta myös hyvän keskitason korkeakoulutettuja osaajia.
Hallitusohjelmassa mainittu rakenteellinen kehittäminen tarkoittaa parhaimmillaan kaikkea muuta kuin fyysistä keskittämistä. Elämmehän 2010-lukua ja teknologian avulla emme ole enää aikaan tai paikkaan ja seiniin sidottuja.
2000-luvulla Suomen korkeakoulupolitiikka on luisunut kauas tiedolla johtamisen ihanteesta. Pääsyy siihen eivät ole koulutusleikkaukset, vaan epämääräiset kehittämisen periaatteet ja laadun mittarit.
Suunta on muutettava ennen kuin maakuntayliopistomme rapautuvat ja kansallinen osaaminen kaventuu.
Kirjoittaja on sivistysvaliokunnan jäsen