Minne menet, varhaiskasvatus?
Varhaiskasvatuksesta haetaan vastauksia moneen yhteiskuntamme haasteeseen. Sen odotetaan vahvistavan oppimisen edellytyksiä, ehkäisevän eriarvoisuutta ja tukevan lasten hyvinvointia.
PISA-tulosten julkaisun yhteydessäkin on viitattu varhaiskasvatuksen rooliin. Monessa perheessä varhaiskasvatuksen arvo tunnetaan, se näkyy kiitollisuutena tutuista aikuisista, lapsen saamasta tuesta ja ilosta lähteä päiväkotiin.
On hienoa, että varhaiskasvatus kiinnostaa ja sen merkitys tunnistetaan. Varhaislapsuudessa muurataan tärkeitä perustuksia koko elämälle. Vaan millaiset mahdollisuudet varhaiskasvatuksen ammattilaisilla on vastata näihin odotuksiin?
Työssäni pääsen näkemään monenlaista laadukasta varhaiskasvatuksen arkea. Kohtaan osaavia ja työhönsä sitoutuneita ammattilaisia, joilla on paljon tietoa, taitoa ja ideoita lasten arjen rakentamiseen.
Välillä kuitenkin tuntuu, että ammattilaisilta odotetaan oppimistulosten pelastamista samalla, kun oman työn suunnitteluun on vaikea löytää aikaa ja vessassa käyminenkin vaatii järjestelyjä.
Julkisessa keskustelussa jaksetaan silti kiistellä siitäkin, kuka päiväkodissa saa syödä, mitä ja millä hinnalla. Joustamista tarvitaan jokaisessa työyhteisössä.
Jos arki perustuu jatkuvasti venymiseen ja tilanteesta toiseen selviytymiseen, on syytä miettiä, mitä se tekee työn laadulle ja työntekijöiden halulle jatkaa alalla.
Varhaiskasvatuksen laadusta on helppo puhua yleisellä tasolla, mutta lapsen päivässä se muuttuu hyvin konkreettiseksi.
Huomaako aikuinen, että tänään ryhmään tuleminen jännittää? Ehtiikö joku auttaa mukaan leikkiin? Onko aikaa kiireettä ihmetellä ja yrittää uudelleen?
Varhaiskasvatuksessa oppiminen tapahtuu arjessa, silloin kun harjoitellaan pukemista, odottamista, kaverin kanssa toimimista tai pettymyksestä selviämistä. Näissä hetkissä tarvitaan pedagogista osaamista.
Sitä varten alalle kouluttaudutaan, että osataan tunnistaa, mitä lapsi jo osaa, mikä on hänelle vielä vaikeaa ja miten häntä voi auttaa oppimaan. Vaatii aikuiselta herkkyyttä huomata myös se, mitä lapsi ei vielä osaa sanoittaa, sekä aikaa pysähtyä rinnalle.
Tuttu aikuinen tuntee lapsen ja huomaa pienetkin muutokset. Siksi henkilöstön työolojen ja pysyvyyden pitäisi olla keskeinen osa keskustelua lasten hyvinvoinnista ja oppimisesta.
Ennakoitavuus on varhaiskasvatuksen keskeinen laatutekijä. Silti arjessa voidaan joutua pohtimaan, ketkä lapset tulevat paikalle sekä jännittämään kuka puuttuvan työntekijän tilalle saadaan.
Kuntaliiton tuoreehkossa selvityksessä on tuotu esille, että maksuttomuuden yleistyessä lasten läsnäoloista ja poissaoloista ilmoitetaan epäsäännöllisemmin.
Maksuttomuus on perheille tärkeä asia, mutta myös sen rinnalle tarvitaan toimivat käytännöt palvelun käytön ennakointiin sekä ohjaamiseen. Muuten henkilöstömitoitusta ja pedagogista toimintaa suunnitellaan tarpeettoman epävarmojen tietojen varassa.
Pelkkä oikeus varhaiskasvatukseen ei vielä takaa laadukasta päivää.
Subjektiivinen varhaiskasvatusoikeus on jokaisen lapsen oikeus, eikä lapsen oikeus varhaiskasvatukseen saa riippua vanhempien työtilanteesta.
Sen nykyisen laajuuden ja toteuttamistavan pitää kestää tarkastelua. Se on ennen kaikkea laatukysymys, mutta myös vastuullista taloudenpitoa. Jos hartiat eivät levene odotusten mukana, on uskallettava kysyä, miten käytettävissä olevilla resursseilla rakennetaan lapsille mahdollisimman hyvää arkea.
Pelkkä oikeus varhaiskasvatukseen ei vielä takaa laadukasta päivää.
Voisiko jokaiselle lapselle taata esimerkiksi 20 tuntia maksutonta, laadukasta varhaiskasvatusta viikossa pääosin yhteisenä pedagogisena ydinaikana?
Laajempi varhaiskasvatus turvattaisiin työn, opiskelun tai lapsen ja perheen muun tarpeen perusteella. Tavoitteena olisi saada tutut ammattilaiset nykyistä useammin yhtä aikaa paikalle lasten kanssa ja vahvistaa mahdollisuuksia pienryhmätoimintaan, lasten tukemiseen ja tiimien yhteistyöhön.
Tämä muuttaisi nykyistä kokoaikaista oikeutta, joten vaikutukset lasten yhdenvertaisuuteen ja perheiden arkeen olisi arvioitava huolellisesti. Myös mahdollinen hyöty henkilöstön riittävyydelle ja pedagogiikalle pitäisi selvittää.
Vaikutusten arvioinnin tarve on kuitenkin peruste selvittää asiaa. Jos tavoittelemme laadukkaampaa varhaiskasvatusta, myös sen järjestämisen rakenteista on voitava keskustella.
Odotamme varhaiskasvatukselta paljon. Olemmeko valmiita huolehtimaan yhtä määrätietoisesti siitä, että ammattilaisilla on riittävät voimavarat ja toimivat rakenteet näiden odotusten toteuttamiseen?