Ajattelussaan itsenäinen – Keskustaliitto
Amatöörit lainaa, mutta mestarit varastaa. Työministeri Arto Satonen nosti viestipalvelu X:ssä esille, kuinka Yhdysvaltojen talouden kovan suorituskunnon takaa yhtenä syynä löytyy joustavat, paikalliset työmarkkinat. Tämä twiittaus liittyy tietenkin työmarkkinakeskusteluun.
Viestinnän tapana tämä on toki helppo ja tavattoman vanha. Otetaan esimerkki muualta – jos se toimii siellä, miksi emme toimisi samalla tavalla myös täällä?
Mieluiten suomalaiset päättäjät ja lobbarit käyvät “ryöstöretkillä” naapurimaa Ruotsissa. Työmarkkinakiistassa toimivia esimerkkejä Ruotsin työmarkkinoilta ovat löytäneet sekä työnantajien edustajat, että palkansaajat. Ristiriitaista?
Mitä tulee liittyen Satosen twiittiin, niin Yhdysvaltain yhteiskuntaan liittyviä ikävämpiä lieveilmiöitä työministeri ei jatkotwiiteissä tietenkään esille nostanut. Rusinat pullasta.
Keneltä löytyisi enää uusia ajatuksia? Sellaisia, jotka ovat itäneet suomalaisessa maaperässä ja istuisivat jollain tavalla osaksi muuta, elävää ja rakennettua yhteiskuntaa.
Täyteen impivaaralaisuuteen ei ole tarvetta vaipua, mutta välillä olisi ihan tuoretta avauksesta ja uudistuksesta, jolla olisi jokin kytkös siihen pohjoismaiseen eetokseen ja logokseen, jolla suomalaista yhteiskuntaa on rakennettu.
Yhdysvaltalaista työmarkkinakulttuuria on yhtä vaikeaa tuoda paketissa Suomeen, kuin viedä suomalaista peruskoulua ulkomaille. Molemmat ovat omien yhteiskuntiensa luomuksia ja viihtyvät parhaiten omassa kasvuympäristössään.
Suomen poliittista keskustelua vaivaa vaihtoehtojen ja raikkaiden ajatusten puute. Alkuvuodesta jyväskyläläisessä kahvilassa kuuntelin sivukorvalla naapuripöydän keskustelua, jossa kolme miestä harmittelivat presidentinvaalien asettelua: “Kaikki ehdokkaat ovat aivan samanlaisia.”
Ulkopolitiikassa samanmielisyys lienee tässä ajassa hyve, mutta luulenpa tuon lausunnon taakse kätkeytyvän vähän syvempääkin puoluepolitiikan kritiikkiä.
Puolueen perushaaste liittyy tällä hetkellä siihen, että toimintaa ohjaa jatkuva vaaleihin valmistautuminen.
Mitä Suomen Keskusta r.p voisi omalta osaltaan asian virkistämiseksi tehdä?
Puolueen perushaaste liittyy tällä hetkellä siihen, että toimintaa ohjaa jatkuva vaaleihin valmistautuminen. Vaalityötä on hyvä tehdä, mutta jossain välissä tulisi myös pohtia mitä asioita vaaleissa edistetään. Minkä takia puolue on olemassa; miksi keskusta?
Tämä haaste ei koske vain keskustaa, mutta on kiusallinen haaste puolueelle, joka ei ole vaalipuolue tai kaaderipuolue, vaan puolueaktiivien pyörittämä kansanliike.
Tämä kone ei käynnisty, mikäli sytykkeeksi ei löydy aatteellista ruutia.
Toimintaa pitäisi järjestää uusiksi. Kun nykyisin (usein) varapuheenjohtajan tapana on käynnistää valituksi tultuaan uusi ohjelmatyö, pitäisi ohjelmatyön ajoitus irroittaa sekä henkilövalinnoista, mutta myös vaalisykleistä. Kun työskentely olisi pätkimätöntä, vähenisi myös tempoilevuus ja lisääntyisi ohjelmatyön vaikuttavuus, joka on turhan usein heikkoa.
Hyviä ajatuksia löytyy, mutta viesti häviää matkalla.
Keskustalla on tällä hetkellä useampi “asiantuntijajärjestö”, jotka ovat paikallistoiminnan ja postinumeron sijasta järjestäytyneet tietyn aihepiirin äärelle. Esimerkkinä toimii sivistyspolitiikkaan keskittynyt Keskustan Sivistysseura.
Tavoitteeksi tulisikin ottaa, että politiikkalohkoilla puolueen politiikkaa uudistaisivat itsenäisesti ajattelevat, ja puolueaktiiveille avoimet, aktiiviset verkostot. Tarvittaessa yhdistykset – mutta vain tarvittaessa. Ohjelmatyö olisi todellista jäsentyötä ja kurottaisi alhaalta ylöspäin.
Tämän sortin “vallankumoukset” vaativat ensisijaisesti puoluelaisten omaa aktiivisuutta ja järjestäytymistä.
Toiseksi pohdinnan kohteeksi pitäisi ottaa puoluehallituksen kokoonpano. Nykyisin puoluehallitus koostuu pitkälti piirien ja puolueen sisarjärjestöjen puheenjohtajista. Tällä on haluttu varmistaa alueidenpuolue keskustassa alueellisen tasa-arvon toteutuminen ja edustus puolueen päätöksenteossa.
Vaihtoehtoinen tapa järjestäytyä olisi nostaa politiikan sisältökysymykset ytimeen ja rakentaa puoluehallitus aiemmin mainitun ohjelmatyön työryhmien puheenjohtajilla. Tämä nostaisi politiikan sisältökysymykset puolueen johtamisen ytimeen.
Alueellinen edustus on varsin vahvaa puoluevaltuustossa. Virallisesti kaksi kertaa vuodessa kokoontuva puoluevaltuusto pystyy nykytekniikalla pitämään yhteyttä puoluejohtoon fyysisten kokoontumisten välilläkin.
Ja vaikuttaisivathan alueiden keskustalaiset myös työryhmissä. Piirien etu olisi tietenkin puskea innokkaimmat aktiivisiksi ohjelmatyöryhmien jäseniksi, kuten nykyisinkin.
Puoluetoiminnasta tulee poukkoilevaa, kun pitkäjänteistä, suunnitelmallista – ja jatkuvaa – ohjelmatyötä ei ole.
Tämän ajatustyhjiön täyttävät mielellään eri alojen lobbarit, jotka tarjoavat varsin usein ratkaisuehdotuksia, joilla ei usein suoranaisia kytköksiä tietenkään ole keskustalaiseen arvomaailmaan ja politiikkaan. Tärkein kytkös on usein tarjotun agendan ajankohtaisuus.
Lukijalle saattaa mieleen tulla jokunen esimerkki tällaisista “lapsuksista”, joita hallitusvastuussa on eteenpäin puskettu, mutta joita ei keskustan ohjelmapapereista löydy.
Itsenäisen ajattelun puute koskee jollain tavalla varmasti jokaista eduskuntapuoluetta, mutta ensisijaisesti oma huoleni koskee Suomen Keskusta r.p:tä:
Oppositiossa keskusta on onneksi usein löytänyt ajan ja paikan itsenäiselle ajatustyölleen, jolta ponnistaa eteenpäin. Hallitusvastuu ei saisi kuitenkaan johtaa siihen, että oma pohdiskelu katkeaa ja se ulkoistetaan ulkopuolisille juuri silloin kun ollaan vallankahvassa.
Itsenäisen ajattelun puute koskee jollain tavalla varmasti jokaista eduskuntapuoluetta, mutta ensisijaisesti oma huoleni koskee Suomen Keskusta r.p:tä:
Jos keskustalta häviää omaleimainen aloitteellisuus politiikasta, jäljelle jää poukkoileva ja klikkien perässä elävä, ontto huomiopuolue.