Kodin kokoista politiikkaa
Santeri Alkion mukaan jokainen koti on maailman keskipiste. Olemme mieltäneet ajatuksen monesti perheiden hyvinvointiin niveltyväksi ohjenuoraksi. Kun kotona voidaan hyvin, Suomi voi hyvin.
Alkion ajatusta voisi kohdentaa ohjenuoraksi myös asuntopolitiikalle. Asumisella on väliä. Omaan kotiin ja unelmaan siitä kiteytyy kaikki oleellinen elämästä.
”Sitten kun muutan kotoa pois ja minulla on oma koti”, miettii näinä viikkoina opiskelemaan lähtevä nuori. ”Voi kun ei tarvitsisi kotoaan mihinkään laitokseen lähteä”, miettii vanhus.
Asuminen on äärimmäisen poliittinen asia. Se on veropolitiikkaa, sosiaalipolitiikkaa, liikennepolitiikkaa, perhepolitiikkaa ja mitä suuremmissa määrin aluepolitiikkaa. Se vaikuttaa työvoiman liikkuvuuteen ja väestöryhmien eriytymiseen.
Perusperiaate on, että jokaisen suomalaisen asuinpaikasta ja varallisuudesta riippumatta pitää voida saavuttaa kohtuullinen asumisen muoto.
Erilaisia asumisen muotoja tuetaan valtion kassasta miljardeilla euroilla. Pelkästään asumisen tukiin Kelan varoista käytettiin viime vuonna 1,7 miljardia. Summa on kasvanut huimasti.
Esimerkiksi yleisen asumistuen menot kasvoivat viime vuonna 24 prosenttia. Sopii kysyä, mihin rahat ovat menneet.
On vaikea todentaa, mutta helppo olettaa, että vuokrahinnoittelun nousun ja asumistuen lisämenojen välillä on yhteys.
Olen tyytyväinen, että Sipilän hallitus kehysriihessään päätti monimutkaisen asumistukijärjestelyn yksinkertaistamisesta.
Opiskelijoiden asumistuki yhdistyy yleiseen asumistukeen. Harkitsemisen arvoista olisi ottaa siihen myös sotilasavustuksen asumisen tuki mukaan.
Viime syksynä haudattu eläkeläisten asumistuen yhdistäminen yleiseen asumistukeen ei myöskään saa unohtua, kunhan uudistus tehdään niin, että yhteiskunnan tuen osuus ei kenelläkään eläkeläisellä kohtuuttomasti pienene.
Järjestelmän yksinkertaistamisella ja byrokratian vähentämisellä kun on arvo sinänsä.
Valtio tukee asumista muutenkin monin tavoin. Tikun nokassa on ollut muun muassa valtion asuntorahasto ARA, jotka jotkut mielivät laittaa lihoiksi.
Sen yhteydessä kannattaa muistaa ARAn merkittävä rooli erityisten asumistarpeiden turvaamisessa, vaikkapa ikäihmisten tai eri vammaisryhmien asumisratkaisujen tukemisessa ja innovoinnissa.
Sitä ei saa vaarantaa – päinvastoin, tarve uudenlaisille senioriasumisen ratkaisuille on valtava.
Jokainen koti on maailman keskipiste.
Asumiseen liittyvistä tukimuodoista oivaltavimpia ovat ensiasunnon ostajan vapautus varainsiirtoverosta sekä valtion takaukseen kytkeytynyt ASP-säästäminen. Tällä kannustetaan oikealla tavalla ensimmäisen oman kodin hankkimiseen.
Asuntolainan korkovähennysoikeutta sen sijaan himmataan vähitellen alas.
Hätkähdyttävä tieto on oman asunnon myymiseen liittyvän myyntivoiton verovapauden tekemä aukko valtion verotuloihin. Se on 1,3 miljardin suuruinen kädenojennus asuntokaupoille.
Kun valtiolla rahasta on tiukkaa, minusta voisi hyvin harkita, että asumisajan edellytys olisi nykyisen kahden vuoden sijaan kolme vuotta tai rakentaa muulla tavalla porrastuksen tähän verovapauteen asuntokauppaa hidastamatta.
Puolueiden tehtävä ei ole sanoa, millainen asumisen muoto on hyvä. Maalla tai kaupungissa, vuokralla tai omistamalla. Jokainen koti on maailman keskipiste.
Selvää kuitenkin on, että Suomessa omistusasumisen tukemisen traditio on pitkä. Tähän isoon kuvaan ei keskusta esitä muutosta.
Se vastaa pitkälti myös suomalaisten toiveita. Monen haave on oma tupa, oma lupa.
Uusia ratkaisuja sen sijaan kaivattaisiin asumisen hinnan valtavaan epätasapainoon.
Kiinteistöjen arvot romahtavat maaseudulla ja pääkaupunkiseudulla hinnat taas hirvittävät. Kehitys ei voi loputtomasti jatkua näin.
