Kuilu Venäjän ja lännen välillä kumpuaa vuosisatojen takaa – 1990-luku oli historian professorin mukaan poikkeus, josta palattiin normaaliin asiaintilaan

Venäjä

Länsi ja Venäjä neuvottelevat. Venäjä vaatii länneltä turvatakuita. Lännen ja Venäjän välit ovat kireimmillään sitten kylmän sodan.

Viime viikkojen uutisotsikoita on hallinnut Venäjän ja lännen vastakkainasettelu, jota on kiristänyt uhka Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan.

Mutta miksi Venäjä ja länsi eivät tule keskenään toimeen?

Brittiläinen Venäjä-tuntija Keir Giles listasi vuonna 2019 kymmenen suositusta, joiden avulla voi välttää epämiellyttävät yllätykset Venäjän kanssa toimiessa.

Yksi hänen teeseistään oli se, että länsi ei voi koskaan saavuttaa rauhaa Venäjän kanssa, vaan Venäjälle normaalitilanne merkitsee aina jonkinasteista vihamielisyyttä länttä kohtaan ja konfliktia sen kanssa.

–  Tämä on ollut läpi historian oletustilanne, ja länsimaiden pitäisi viimein tajuta, että tämä on normaali asiaintila.

Miksi Venäjä sitten on muodostunut nykyisenlaiseksi vastavoimaksi lännen liberaaleille demokratioille?

Pintapuolisesti tarkasteltuna Venäjä voisi itsekin olla osa länttä, koska sillä on paljon yhteistä historiaa ja kulttuuriperimää muun Euroopan kanssa. Venäjä on historiallisesti kristitty maa, jossa puhutaan indoeurooppalaista kieltä, ja maan valtavasta pinta-alasta huolimatta suurin osa Venäjän väestöstä asuu Euroopassa.

Silti Venäjä mielletään lännestä erilliseksi. Nyky-Venäjällä on saanut sijaa eurasianismi, jossa maa nähdään Euroopan ja Aasian välisenä kolmantena vaihtoehtona.

Kysymys Venäjän paikasta maailmassa ja sen suhde länteen on pohdituttanut pitkään.

–  1800-luvulla sitä mietittiin aika paljon, kun nykyaikainen historiankirjoitus syntyi, että kuuluuko se länteen vai ei, sanoo yleisen historian professori Jukka Korpela Itä-Suomen yliopistosta.

Vastaus riippuu siitä, mitä lännellä tarkoitetaan. Perinteisesti läntisen kulttuurin kehtoina pidetään antiikin Kreikkaa ja Roomaa. Toisaalta nykyinen läntinen sivilisaatio alkoi saada monet ominaispiirteensä vasta keskiajalla 1100-luvulta lähtien.

Korpelan mukaan nykyisen Venäjän sydänalueet olivat myöhäiskeskiajalla tiiviimmin yhteydessä islamilaiseen maailmaan kuin Länsi-Eurooppaan. Siksi venäläisen yhteiskunnan kehityskin oli hyvin erilainen, ja sen perusrakenteisiin jäi paljon itämaisia vaikutteita.

–  On sanottu, että Venäjällä ei ole koskaan ollut skolastiikkaa, renessanssia eikä valistusta, Korpela sanoo.

–  Skolastiikka loi pohjan nykyaikaiselle länsimaiselle ajatukselle rationaalisesta tiedosta ja puolesta-vastaan argumentaatiosta, jolle koko länsimainen maailma rakentuu. Meillä oppositio on arvokas osa kokonaisuutta. Sitä filosofista kehitystä ei koskaan Venäjällä tapahtunut.

Tämä on yksi syy siihen, miksi demokratialla on ollut Venäjällä hankalaa. Lännessä oppositio nähdään tärkeänä osana poliittista järjestelmää, kun taas venäläisessä ajattelussa se on vallan vihollinen.

Kun Länsi-Euroopassa katolinen kirkko menetti vähitellen otettaan yhteiskunnan poliittisesta vallasta, ortodoksisessa idässä samaa maallistumiskehitystä ei tapahtunut, vaan hallitsijan ja kirkon vahva yhteys säilyi.

Keskiajan jälkeen lännen erillinen kehitys jatkui, kun renessanssi ja valistus loivat pohjan nykyisille liberaaleille demokratioille ihmisoikeuksineen.

Pietari Suuri pyrki 1700-luvun alussa länsimaistamaan ja modernisoimaan Venäjää, ja osin se onnistuikin. Länsimaiset ideologiat jäivät kuitenkin Venäjällä enimmäkseen eliitin piiriin.

–  Venäjällä ne olivat vain semmoisia kummallisia päällysrakenteita, jotka ovat olleet yhteiskunnan kaupunkieliitin harrastuksia. Eiväthän ne koskaan sinne yhteiskuntaan lyöneet läpi, Korpela muistuttaa.

–  Jos länsiorientoitunut eliitti on ollut määräävässä asemassa tai päässyt dominoimaan, silloin Venäjä on selvästi ollut osa länttä ja kehittynyt siihen suuntaan. Mutta kun se suuri massa ei sitä ole. Hallintoideaalit ja usko laillisesta vallasta ovat ihan toisenlaisen historiallisen kehityksen tuloksia.

Jakolinja Venäjän ja lännen välillä sementoitui 1900-luvulla, kun toisen maailmansodan jälkeen Länsi-Euroopan entisistä suurvalloista tuli Yhdysvaltain johtaman liittouman jäseniä ja Neuvostoliitto jäi vastapuolelle.

Lännessä jotkut kuvittelivat tämän jakolinjan päättyneen kommunismin kaatumiseen. Se perustui ajatukseen siitä, että kylmässä sodassa oli ensisijaisesti kyse kommunismin ja kapitalismin ideologisesta kamppailusta. Myöhempi kehitys paljasti 1990-luvun olleen enemmänkin poikkeus.

Korpelan mielestä oli virhe ajatella, että Neuvostoliiton romahtaminen olisi jonkinlainen ”vuosi nolla”, johon lännen ja Venäjän ristiriidat loppuisivat.

–  Neuvostoliitto oli vain yksi jakso Venäjän historiassa, eikä kyllä edes kaikkein kummallisin.

Kylmän sodan jälkeisessä ilmapiirissä lännessä esitettiin jopa ajatuksia Venäjän Nato-jäsenyydestä. Venäjän Nato-lähettiläs Dmitri Rogozin kuitenkin sanoitti Venäjän näkemyksen vuonna 2009 seuraavasti:

–  Suurvallat eivät liity liittoumiin, ne luovat liittoumia. Venäjä pitää itseään suurvaltana.

Korpelan mukaan on vaikea kuvitella, että Venäjä voisi kehittyä tiiviiksi osaksi läntistä maailmaa, vaikka Pietari ja Moskova ovat monin tavoin länsimaisia kaupunkeja.

–  Kuinka ne suuret massat ja maaseutu, Siperia, Uralin alueen isot kaupungit ja etelä pystyisivät kehittymään länsimaisiksi, vähän epäilen sitä. Ei niillä ole ollut sellaisia yhteyksiä, ja se kulttuuri on kehittynyt omaan suuntaansa.

Hän huomauttaa, että lännenkään demokratiakehitys ei ole ollut suoraviivaista, kun esimerkiksi Puola ja Unkari ovat siirtyneet autoritaarisempaan suuntaan.

Venäjälläkin ajatus kuulumisesta Eurooppaan on toisinaan päässyt niskan päälle. Näin oli esimerkiksi Neuvostoliiton loppuaikoina Mihail Gorbatshovin ollessa maan johdossa ja Neuvostoliiton romahdettua 1990-luvun alussa.

–  Olen miettinyt paljon sitä, miten Gorbatshovin aikaan nousi ajatus yhteiseurooppalaisesta kodista ja Venäjästä eurooppalaisena valtiona. Miten se oli mahdollista ja mistä se kumpusi, kun pitkään oli puhuttu jotain ihan muuta, pohtii Ulkopoliittisen instituutin tutkija Kristiina Silvan.

–  Nyt on palattu takaisin neuvostoaikaiseen ajatusmalliin siitä, että Venäjällä on oma sivilisaationsa ja oma polkunsa maailmanhistoriassa, eikä se seuraa eurooppalaista kehityskulkua.

Silvanin mukaan näkemys Venäjästä omana sivilisaationaan on myös sisäpoliittisesti hyödyllinen, sillä se vahvistaa autoritaarisen hallinnon oikeutusta.

–  Jos sitoudutaan eurooppalaiseen kehityskulkuun, niin sehän tarkoittaa sitä, että rakennetaan liberaalia demokratiaa ja markkinataloutta. Mutta jos sanotaan, että tämä on meidän oma venäläinen tiemme, siihen sopii paremmin ajatus vahvasta johtajuudesta. Samalla voidaan torjua moni asia, josta ei pidetä. Esimerkiksi liberaaleja arvoja vastustetaan sillä perusteella, etteivät ne sovi konservatiiviseen ortodoksiseen maailmankuvaan.

Lännellä on ollut vaikutuksensa Venäjän kulttuurin kehitykseen. Siksi Venäjällä on myös paljon länsimaisia piirteitä, mutta usein jokin oma tulkinta niistä.

–  Kyllähän siellä käytetään demokraattisia ja kansalaisyhteiskuntaan liittyviä termejä, tai käytetään nyt vaikka monipuoluejärjestelmää tai laillisuusperusteita ihan pikkutarkasti, mutta eiväthän niiden sisällöt vastaa sitä mitä lännessä, Korpela sanoo.

Venäjällä onkin perinteisesti vierastettu sitä oikeusvaltiolle keskeistä ajatusta, että hallitsijakin on lain alainen. Maan nykyinen korruptoitunut järjestelmä on siinä mielessä luonnollista jatkumoa aiemmalle.

–  Ei kukaan valtaa käyttävä ihminen siellä ajattele, että hän on itse sen vallan alainen, vaan se valta, joka on annettu, on absoluuttisesti hänen. Ei presidentin tarvitse noudattaa lakeja, mutta ei pääjohtajankaan tarvitse noudattaa oman yksikkönsä sääntöjä.

Historiallisista syistä johtuen myös esimerkiksi käsitys ihmisoikeuksista on hieman erilainen kuin lännessä, minkä vuoksi Venäjän moittiminen ihmisoikeusrikkomuksista kaikuu yleensä kuuroille korville. Toisen maailmansodan jälkeen laadittu YK:n ihmisoikeuksien julistus on länsimaisen valistusfilosofian tuote, vaikka Neuvostoliitto sen hyväksyikin.

–  Toki Venäjä ja (Josif) Stalin sen allekirjoittivat, mutta he saivat siitä muuta hyötyä. Eivät he sitä ajatelleet ideologiana, vaan se oli poliittinen kompromissi. Eiväthän he sitä noudattaneet, eivätkä edes ajatelleet noudattavansa.

Giles linjasi myös vuonna 2019 kymmenessä teesissään, että Venäjän ei kannata odottaa kunnioittavan arvoja ja mittapuita, jotka on kehitetty muualla. Venäjän ei siis voi olettaa tuntevan häpeää, vaikka sen väärinkäytöksistä pitäisi meteliä.

–  Se, minkä länsimaiset liberaalit demokratiat toivoisivat tai haluaisivat tapahtuvan, ei ole ratkaiseva kriteeri, kun Venäjä päättää, miten se toimii, Giles paalutti.

Entä sitten Ukraina, johon nykyinen kriisi keskittyy? Yksi syy, miksi Ukrainasta on tullut konfliktialuetta, on juuri sen sijainti läntisen maailman ja Venäjän rajalla.

Nykyisen Ukrainan länsiosat olivat pitkään osa Puolaa, ja läntisin kolkka kuului ensimmäiseen maailmansotaan asti Itävalta-Unkariin. Nämä alueet suuntautuvat siis luonnostaan vahvasti länteen, ja siellä esimerkiksi EU- ja Nato-myönteisyys on suurinta.

Sen sijaan Ukrainan itäosat olivat pitkään Venäjän vallan alla, ja näillä alueilla Moskovaan suhtaudutaan suopeammin, vaikka sielläkin ukrainalainen identiteetti on vahvistunut. Sen vuoksi myös Ukrainan siirtyminen lännen liittolaiseksi on ollut Venäjän nykyhallinnolle niin kova pala.

Presidentti Vladimir Putin on myös yrittänyt käyttää historiaa hyväkseen perustellessaan sitä, että Ukrainan tulisi kuulua Venäjän eikä lännen lähipiiriin. Heinäkuussa julkaisemassaan pitkässä kirjoituksessa Putin argumentoi, että venäläiset ja ukrainalaiset ovat samaa kansaa.