Unkari 1956 | Kansannousun pääministeristä tuli vapauden traaginen marttyyri – teloitetun Imre Nagyn kunnianpalautus sai odottaa vuosikymmeniä

Unkari 1956

Kesäkuussa 1958 Budapestissa kirjoitettiin Unkarin sodanjälkeiseen historiaan yksi sen synkimmistä luvuista.

Unkarin vuoden 1956 kansannousun keulakuva, maan entinen pääministeri Imre Nagy, oli kadonnut neuvostomiehittäjien matkaan marraskuussa 1956, eikä hänen kohtalostaan ollut varmaa tietoa.

Kesäkuun 16. päivänä 1958 Nagy hirtettiin Budapestissa salaisen oikeudenkäynnin jälkeen. Hänet oli tuomittu kuolemaan muun muassa salaliiton järjestämisestä ja maanpetoksesta. Hänen ruumiinsa käärittiin tervapaperiin, sidottiin piikkilangalla ja haudattiin kasvot alaspäin nimettömään hautaan.

Nagy oli historiallisen suurdraaman ristiriitaisimpia hahmoja. Hän oli Moskovassa koulutettu, Stalinin ajan puhdistuksista selvinnyt vakaumuksellinen marxilainen, josta tuli sattuman, kansannousun paineen ja ennen kaikkea oman moraalisen valintansa kautta Neuvostoliiton rakentaman kommunistisen järjestelmän haastaja.

Ratkaisustaan hän sai maksaa hengellään.

Imre Nagy syntyi vuonna 1896 Kaposvárissa, Etelä-Unkarissa, köyhään maataloustyöläisen perheeseen. Ensimmäisessä maailmansodassa hän taisteli Itävalta-Unkarin armeijassa, haavoittui ja joutui Venäjän keisarikunnan sotavangiksi Siperiaan. Venäjän vallankumouksen ja sisällissodan pyörteissä nuori Nagy omaksui marxilais-leninistisen aatteen ja liittyi Puna-armeijaan.

Vuosina 1930–1944 Nagy eli maanpaossa Moskovassa työskennellen Kansainvälisessä maatalousinstituutissa ja Kominternissä.

Stalinin 1930-luvun puhdistusten aikana Nagy joutui tasapainoilemaan hengissä säilymisen ja järjestelmän palvelemisen välillä. Arkistoista on löytynyt viitteitä siitä, että Nagy toimi tuolloin myös Neuvostoliiton salaisen poliisin NKVD:n ilmiantajana peitenimellä ”Volodja”.

Puna-armeijan marssittua Unkariin toisen maailmansodan lopussa Nagy palasi kotimaahansa. Vuosina 1944–1945 hän toimi maatalousministerinä ja toteutti historiallisen maauudistuksen, jossa suurtilojen maat jaettiin kymmenille tuhansille pientalonpojille. Tämä teki Nagysta erittäin suositun maaseudun väestön keskuudessa.

Nagy nousi kommunistisen puolueen huipulle ja toimi myöhemmin sisäministerinä sekä parlamentin puhemiehenä samalla, kun Mátyás Rákosin johtama stalinistinen hallinto vakiinnutti kovaotteisen yksinvaltansa Unkarissa.

Josif Stalinin kuolema maaliskuussa 1953 muutti itäblokin voimasuhteita. Moskovan uusi johto pakotti Rákosin luopumaan pääministerin paikasta. Tilalle nostettiin Nagy, jonka toivottiin lieventävän yhteiskunnallista jännitettä.

Pääministerinä Nagy käynnisti ”Uuden linjan”. Hän lakkautti pakkotyöleirejä, armahti poliittisia vankeja, löysäsi sensuuria, lopetti maatalouden väkivaltaisen pakkokollektivoinnin ja suuntasi investointeja raskaasta teollisuudesta kulutustavaroihin.

Nagy ei pyrkinyt tuhoamaan sosialismia, vaan luomaan siitä ihmisläheisempää ja kansallisesti hyväksyttävämpää versiota. Uudistukset tekivät hänestä kansan silmissä toivon symbolin, mutta stalinistinen puoluekoneisto Rákosin johdolla vastusti häntä kiivaasti.

Keväällä 1955 Rákosi onnistui hyödyntämään Moskovan poliittisia muutoksia: Nagy erotettiin pääministerin virasta, erotettiin puolueen keskuskomiteasta ja lopulta koko puolueesta. Syrjäyttäminen vain kasvatti Nagyn sädekehää uudistusmielisen sivistyneistön, opiskelijoiden ja työläisten keskuudessa.

Vuosi 1956 toi mukanaan neuvostojohtaja Nikita Hruštšovin salaisen puheen, jossa tuomittiin Stalinin henkilökultti.

Unkarissa kytenyt tyytymättömyys puhkesi liekkeihin 23. lokakuuta 1956, kun kymmenet tuhannet opiskelijat ja työläiset osoittivat mieltään Budapestissa vaatien Rákosin vallan rippeiden poistamista, vapaita vaaleja ja neuvostojoukkojen vetäytymistä. Yksi mielenosoittajien keskeisistä vaatimuksista oli Imre Nagyn palauttaminen hallituksen johtoon.

Hädissään ollut puoluejohto nimitti Nagyn uudelleen pääministeriksi varhain aamulla 24. lokakuuta.

Aluksi Nagy oli tilanteen edessä epävarma. Hän ei ollut vallankumouksellinen agitaattori, vaan kurinalainen puoluemies. Radiopuheessaan hän kutsui mielenosoittajia ”tovereiksi” ja kehotti heitä palaamaan kotiin ja jättämään uudistukset puolueen käsiin. Tämä vieraannutti aluksi katuja hallitsevia nuoria.

Muutamassa päivässä Nagy kuitenkin ymmärsi, mitä oli meneillään: kyseessä ei ollut ulkovaltojen lietsoma ”vastavallankumous”, vaan koko kansakuntaa yhdistävä vapausliike. Nagy teki historiallisen ja moraalisen valintansa, ja päätti asettua kansansa puolelle.

Loka-marraskuun vaihteessa Nagyn hallitus teki radikaaleja ratkaisuja. Lokakuun 28. päivänä Nagy julisti tulitauon, tunnusti mielenosoitukset oikeutetuksi demokraattiseksi liikkeeksi, lakkautti vihatun salaisen poliisin ÁVH:n ja neuvotteli neuvostojoukkojen vetäytymisestä Budapestista.

Lokakuun 30. päivänä hän lakkautti yksipuoluejärjestelmän ja muodosti koalitiohallituksen vanhojen demokraattisten puolueiden kanssa.

Marraskuun 1. päivänä Nagy sai tiedon, että uusia Neuvostoliiton panssaridivisioonia liikkui kohti Unkarin rajoja. Tuolloin hän teki rohkeimman siirtonsa julistamalla Unkarin eroavan Varsovan liitosta, ilmoittamalla maansa puolueettomaksi ja vetoamalla YK:hon ja länsimaihin Unkarin aseman turvaamiseksi.

Samaan aikaan kun Nagy yritti vakauttaa maata, hänen hallituksensa ministeri ja uudistetun kommunistipuolueen tuore johtaja János Kádár ja toinen kommunistijohtaja, Ferenc Münnich, poistuivat parlamenttitalosta ja ilmoittivat menevänsä Neuvostoliiton suurlähetystöön kokoukseen.

Kádár katosi Budapestista. Hänet ja Münnich kuljetettiin Neuvostoliiton sotilasviranomaisten hallintaan ja lopulta Moskovaan. Unkarin radiossa esitettiin Kádárin aiemmin nauhoitettu puhe, jossa hän vielä ylisti ”loistavaa kansannousua”. Hämäys toimi, eikä Nagy aluksi tiennyt, missä Kádár oli.

Moskovassa Nikita Hruštšov teki Kádárille selväksi, ettei Neuvostoliitto sallisi Unkarin irtautumista itäblokista. Kádár suostui muodostamaan uuden ”vallankumouksellisen työläisten ja talonpoikien hallituksen”, joka vetosi Puna-armeijaan järjestyksen palauttamiseksi. Käytännössä uusi hallitus nousi valtaan Neuvostoliiton sotilaallisen tuen turvin.

Marraskuun ensimmäisinä päivinä Nagy ja muut hallituksen jäsenet huomasivat, ettei Kádária eikä Münnichia näkynyt kokouksissa. Heitä yritettiin tavoitella puhelimitse ja heidän kodeistaan, mutta he olivat kadonneet.

Juri Andropovin johtamasta Neuvostoliiton suurlähetystöstä annettiin epämääräisiä vastauksia Kádárin liikkeistä. Samaan aikaan uusia Neuvostoliiton panssarijoukkoja liikkui kohti Unkarin rajoja.

Varhain aamulla 4. marraskuuta 1956 Neuvostoliitto käynnisti operaatio Pyörremyrskyn. Neuvostojoukot vyöryivät Budapestiin ja muihin Unkarin kaupunkeihin. Kello 5.20 Imre Nagy piti viimeisen radiopuheensa:

”Täällä puhuu Unkarin kansantasavallan ministerineuvoston puheenjohtaja Imre Nagy. Tänä aamuna varhain neuvostojoukot hyökkäsivät pääkaupunkiimme ilmeisenä tarkoituksenaan kaataa laillinen ja demokraattinen Unkarin hallitus. Joukkomme taistelevat. Hallitus on paikallaan. Ilmoitan tästä maamme kansalle ja koko maailmalle.”

Puheen jälkeen Nagy haki perheineen ja lähimpine avustajineen turvapaikkaa Jugoslavian suurlähetystöstä.

János Kádár nousi valtaan neuvostotankkien suojassa. Hänen hallintonsa antoi kirjallisen takuun, jonka mukaan Nagy ja hänen seuralaisensa saisivat poistua Jugoslavian lähetystöstä vapaasti ja palata koteihinsa ilman pelkoa syytteistä.

Lupaus petettiin. Kun Nagy astui ulos lähetystöstä 22. marraskuuta, hänet ja hänen seuralaisensa otettiin kiinni ja kuljetettiin Romaniaan.

Seuranneissa kuulusteluissa Nagylta vaadittiin virallista eroilmoitusta, tekojensa katumista ja Kádárin hallituksen laillisuuden tunnustamista. Nagy kieltäytyi. Hän pysyi vakaumuksessaan ja piti hallitustaan Unkarin laillisena edustajana.

Kesäkuussa 1958 Budapestissa järjestettiin salainen oikeudenkäynti. Nagy tuomittiin kuolemaan muun muassa salaliiton järjestämisestä ja maanpetoksesta. Kádárin hallinto ja Moskovan johto halusivat tehdä hänestä varoittavan esimerkin koko itäblokille.

Nagy hirtettiin 16. kesäkuuta 1958. Samana päivänä teloitettiin myös puolustusministeri Pál Maléter ja toimittaja Miklós Gimes.

Seuranneiden kolmen vuosikymmenen aikana János Kádár vakautti Unkaria luomalla niin sanotun ”gulassikommunismin”. Elintaso nousi, ja kansalaisille suotiin suhteellista arjen vapautta, kunhan he eivät kyseenalaistaneet puolueen valtaa tai vuoden 1956 virallista tulkintaa.

Silti Nagyn haamu seurasi Kádária läpi tämän elämän. Vuoden 1956 tapahtumista puhuttiin virallisesti ”vastavallankumouksena”, ja Imre Nagyn nimi oli maassa pitkään tabu.

Kádár vältti Nagyn nimen lausumista julkisesti. Hänen on kerrottu kärsineen elämänsä loppupuolella syyllisyydestä entisen toverinsa teloitukseen, mutta hänen sisäisistä tunnoistaan ei ole varmaa tietoa.

1980-luvun lopulla talouskriisi ja Mihail Gorbatšovin aloittama glasnost murensivat Unkarin kommunistihallinnon perusteita. Vuonna 1988 iäkäs Kádár syrjäytettiin puolueen johdosta, ja toisinajattelijat perustivat komitean vaatimaan totuutta vuoden 1956 uhreista.

Tammikuussa 1989 uudistusmielinen kommunistijohtaja Imre Pozsgay teki historiallisen irtioton ilmoittamalla, että vuoden 1956 tapahtumat olivat olleet ”kansannousu” eivätkä ”vastavallankumous”.’

Prosessi huipentui 16. kesäkuuta 1989, päivälleen 31 vuotta Nagyn teloituksen jälkeen. Budapestin Sankarien aukiolla järjestettiin muistotilaisuus, jossa oli viisi arkkua Nagylle ja neljälle muulle teloitetulle vuoden 1956 johtohahmolle. Kuudes, tyhjä arkku symboloi kansannousun muita uhreja.

Paikalle kertyi yli 200 000 ihmistä, ja tilaisuus lähetettiin suorana valtion televisiossa. Julkisen seremonian jälkeen Nagyn jäännökset haudattiin uudelleen asianmukaisin kunnianosoituksin.

Kolme viikkoa myöhemmin, 6. heinäkuuta 1989, Unkarin korkein oikeus kumosi Nagyn vuoden 1958 tuomion ja vapautti hänet syytteistä. Samana päivänä saatiin tieto, että János Kádár oli kuollut sairaalassa.

Imre Nagyn kunnianpalautus kesällä 1989 oli merkittävä askel Unkarin kommunistivallan murentumisessa. Vain kuukausia myöhemmin maassa neuvoteltiin pyöreän pöydän keskusteluissa siirtymisestä demokratiaan, ja 23. lokakuuta 1989 Unkari julistettiin tasavallaksi.

Imre Nagy ei ollut länsimainen liberaalidemokraatti, vaan ihanteisiinsa uskonut marxilainen. Asettuminen vaikeassa paikassa kansansa puolelle oman henkensä kustannuksella teki hänestä kuitenkin yhden 1900-luvun merkittävimmistä vapauden symboleista.