Lentotukialus, jonka historia unohti – USS Ranger palveli kaukana Tyynenmeren suurtaisteluista
Yhdysvaltojen sodanaikaiset lentotukialukset muistetaan ennen kaikkea Tyynenmeren giganttisista kamppailuista. Maineikkaat nimet kuten Enterprise, Yorktown, Hornet sekä myöhemmät massiivisen Essex-luokan alukset tuovat heti mieleen kuvia Midwayn, Korallimeren ja Leytenlahden suurtaisteluista.
Yhdysvaltalaisen lentotukialussuunnittelun ja -taktiikan ytimessä vaikutti kuitenkin alus, joka on jäänyt lähes täysin historian hämärään: USS Ranger (CV-4).
Ranger oli Yhdysvaltain laivaston ensimmäinen alus, joka suunniteltiin ja rakennettiin alusta alkaen lentotukialukseksi. Silti se vietti lähes koko toisen maailmansodan kaukana Tyynenmeren pääsotanäyttämöltä, taisteli Atlantin kylmissä vesissä, tuki Pohjois-Afrikan maihinnousua ja päätti uransa koulutuskäytössä.
Vuoden 1922 Washingtonin laivastosopimus asetti tiukat tonnistorajoitukset ensimmäisen maailmansodan jälkeisille suurvalloille tarkoituksenaan estää uusi kallis varustelukierre. Yhdysvaltain laivastolle myönnettiin tietty kokonaistonnisto lentotukialuksia varten.
Yhdysvaltain laivasto oli kokeillut lentotukialustoimintaa muuttamalla hiililaiva USS Langleyn (CV-1) alkeelliseksi tukialukseksi. Tämän jälkeen laivasto hyödynsi sopimuksen sallimia mahdollisuuksia ja muunsi kaksi keskeneräistä taisteluristeilijää tukialuksiksi: USS Lexingtoniksi (CV-2) ja USS Saratogaksi (CV-3). Ne olivat valtavia aluksia ja kuluttivat suuren osan Yhdysvalloille sallitusta lentotukialustonnistosta.
Vaihtoehdoiksi jäi rakentaa joko kolme suurta 23 000 tonnin alusta, neljä 17 250 tonnin alusta tai viisi pientä 13 800 tonnin alusta. Strategit päätyivät laskelmissaan pienimpään vaihtoehtoon. Näin syntyi ajatus 13 800 tonnin aluksesta, josta myöhemmin muodostui USS Ranger. Ajatuksena oli ahtaa mahdollisimman monta lentokonetta mahdollisimman pieneen runkoon.
USS Rangerin köli laskettiin syyskuussa 1931, ja se otettiin palvelukseen 4. kesäkuuta 1934. Alus oli suunnittelultaan täynnä kompromisseja ja kokeellisia ratkaisuja. Lentokansi oli puupintainen mikä säästi painoa ja helpotti korjauksia. Hallikansi oli puoliavoin, ja se voitiin sulkea huonolla säällä teräksisillä rullaovilla.
Alus oli ulkomittoihinsa nähden varsinainen tilaihme, ja sodan aikana sen lentoryhmän vahvuus saattoi nousta yli 70 koneeseen. Kuuden höyrykattilan savut johdettiin kuuteen pieneen savupiippuun.
Lentotoiminnan ajaksi piiput kääntyivät vaakatasoon perän sivuille, jotta savu ei haittaisi laskeutuvia koneita. Ranger suunniteltiin alun perin ilman perinteistä saareketta eli komentosiltaa, mutta kesken rakennustöiden suunnitelmiin lisättiin sellainen oikealle kyljelle.
Rangerin suurin kompastuskivi oli sen heikko suojaus. Painonsäästön nimissä alukselta puuttui kunnollinen panssarointi, ja sen vedenalainen suojaus oli vaatimaton. Alkuperäisessä suunnittelussa torpedokoneet jätettiin pois, ja niiden tilalle suunniteltiin enemmän pommikoneita.
Ratkaisulla säästettiin painoa ja tilaa, mutta samalla Rangerin kyky kuljettaa torpedoaseistusta oli alusta lähtien rajallinen. Sodan aikana alus sai kuitenkin jälleen torpedokoneita.
Aluksen koneisto tuotti noin 53 000 hevosvoimaa, mikä riitti 29 solmun huippunopeuteen. Se oli riittävä vauhti 1930-luvun lentotukialukselle, mutta sodan aikana aluksen heikko suojaus, pieni lentokansi, rajallinen hissikapasiteetti ja kasvaneiden lentokoneiden aiheuttamat tilavaatimukset tekivät siitä yhä huonommin sopivan Tyynenmeren nopeisiin lentotukialusosastoihin.
Kun Japani hyökkäsi Pearl Harboriin 7. joulukuuta 1941, Ranger oli palaamassa partioinnista Karibialta Norfolkiin. Yhdysvaltain laivaston johto päätti pitää Rangerin Atlantilla. Siellä Saksan Kriegsmarine kävi ennen kaikkea sukellusvenesotaa, eikä valtavia lentotukialusten välisiä taisteluita ollut odotettavissa.
Vuonna 1942 Ranger osallistui myös lentokoneiden kuljetuksiin Afrikan rintaman käyttöön. Marraskuussa 1942 USS Ranger toimi Atlantin laivaston lentotukialusosaston lippulaivana Operaatio Torchissa, liittoutuneiden maihinnousussa Ranskan Marokkoon.
Aamulla 8. marraskuuta Ranger aloitti lentotoiminnan noin 30 meripeninkulman päässä Casablancasta. Aluksen Wildcat-hävittäjät ja Dauntless-syöksypommittajat iskivät Vichyn Ranskan lentokentille ja satamiin. Rabatin ja Rabat-Salén alueella Rangerin koneet tuhosivat maassa lukuisia ranskalaiskoneita.
Rangerin syöksypommittajat iskivät puolestaan Casablancan satamassa olleeseen Ranskan taistelulaiva Jean Bartiin. Alus sai pahoja vaurioita ja sen tykit hiljenivät, mutta sitä ei upotettu. Se jäi satamaan ja selvisi sodasta.
Kolmen päivän taistelujen aikana Rangerin lentäjät suorittivat peräti 496 taistelulentoa. Ne tuhosivat yli 70 viholliskonetta maassa, ampuivat alas 15 ilmassa ja lamauttivat lukuisia panssarivaunuja ja ajoneuvoja. Operaatio osoitti, että rajallisista ominaisuuksistaan huolimatta Ranger kykeni toimimaan tehokkaana hyökkäysaseena.
Syksyllä 1943 Ranger liitettiin hetkellisesti Ison-Britannian Kotilaivastoon Scapa Flow’ssa. Lokakuussa 1943 toteutettiin Operaatio Leader, joka on yksi Yhdysvaltain laivastohistorian erikoisimmista luvuista. Kyseessä oli Yhdysvaltain laivaston ainoa lentotukialusoperaatio napapiirin pohjoispuolella koko toisen maailmansodan aikana.
Saksalaiset eivät odottaneet amerikkalaisen lentotukialuksen iskevän Norjan rannikolla. Rangerin koneet hyökkäsivät Bodøn ja Sandnessjøenin alueella saksalaisten ja saksalaisten hallussa olleiden alusten kimppuun. Yllätys oli täydellinen. Iskuissa upotettiin tai vaurioitettiin vakavasti useita rahtialuksia, säiliöaluksia ja joukkojenkuljetusaluksia.
Kun saksalaiset myöhemmin yrittivät jäljittää Rangeria ilmasta, aluksen hävittäjät torjuivat tiedustelukoneet. Kaksi saksalaiskonetta ammuttiin alas, ja kolmas kone joutui väistymään Rangerin lentopartion tieltä.
Uransa aikana USS Ranger joutui myös erikoisen propagandatapauksen kohteeksi. Huhtikuussa 1943 Saksan radio ilmoitti saksalaisen sukellusveneen U-404:n upottaneen Yhdysvaltain lentotukialus Rangerin Pohjois-Atlantilla.
Sukellusveneen päällikkö Otto von Bülow sai ritariristiinsä tammenlehvät, koska hän uskoi upottaneensa arvokkaan amerikkalaisaluksen. Todellisuudessa U-404 ei ollut osunut Rangeriin, ja alus jatkoi palvelustaan vahingoittumattomana. Kyse oli ennen kaikkea saksalaisesta virheellisestä upotusilmoituksesta: Bülow itse uskoi saavuttaneensa voiton.
Ranger sai miehistönsä keskuudessa maineen ”onnenaluksena”, joka selvisi koko sodasta ilman ainuttakaan vihollisen pommi- tai torpedo-osumaa. Ranger ei koskaan joutunut kokemaan armotonta lentotukialusten välistä taistelua, jossa sen heikkoudet olisivat todennäköisesti tulleet karulla tavalla esiin.
Heinäkuussa 1944 alus siirtyi vihdoin Tyynenmeren puolelle Pearl Harboriin. Siellä se ei kuitenkaan osallistunut rintamahyökkäyksiin, vaan toimi koulutusaluksena. Sen sinänsä hyvinkin merkittävänä tehtävänä oli muun muassa uusien laivastolentäjien ja yöhävittäjälentäjien kouluttaminen.
Sodan päätyttyä USS Ranger poistettiin palveluksesta 18. lokakuuta 1946. Se myytiin romutettavaksi tammikuussa 1947 Sun Shipbuilding and Drydock Companylle.