Toimittajalta | Keskusta päästi irti sinipunapeikon – kiistelty hallituspohja on perinteinen tupailtojen kauhu
Hallituskauden kääntyminen loppusuoralle alkaa jo näkyä kiihtyvänä kannunvalantana seuraavan hallituksen pohjasta.
Puolueiden kellokkailta kysellään aiheesta sinnikkäästi, vaikka vastauksia ei vielä juuri tulekaan. Sen sijaan uhkakuvien maalailu on avoimempaa.
Viikonvaihteessa työnäytteen antoivat keskustan puheenjohtaja Antti Kaikkonen ja eduskuntaryhmän puheenjohtaja Antti Kurvinen, jotka molemmat varoittivat SDP:n ja kokoomuksen kulisseissa rakentamasta ”punasinistä” Lappeenrannassa keskustan puoluevaltuuston kokouksessa.
Sinipunalla on keskustassa viholliskuvana jo suorastaan myyttinen asema. Keskustan kavahtaman hallituspohjan kätilöi presidentti Mauno Koivisto keväällä 1987 saatuaan vihiä porvaripuolueiden ”kassakaappisopimuksesta”, joka olisi tehnyt keskustan puheenjohtajasta Paavo Väyrysestä porvarihallituksen pääministerin.
Keskustalle sinipuna oli valtapoliittista myrkkyä, koska se teki mahdolliseksi enemmistöhallitusten kokoamisen ilman keskustaa. Kokoomuksen päästäminen ulkopoliittisesta paitsiosta ja oppositiosta lopetti myös keskustan operoinnin hallitusvallassa eräänlaisena kokoaan suurempana porvaripuolueiden lipunkantajana.
Keskustan sinipuna-allergia ei kumpua kuitenkaan pelkästä valtapolitiikasta. Pääministeri Harri Holkerin (kok.) hallitus muistetaan ennen kaikkea kasinotaloudesta ja kulutusjuhlasta, holtittomasta talouspolitiikasta, joka ylikuumensi maan talouden ja suisti Suomen historiansa syvimpään lamaan 1990-luvun alussa.
Holkerin hallituksen ohjelman johtoajatus oli ”hallittu rakennemuutos”. Ajatuksena oli keskittää työpaikat kasvukeskuksiin ja patistaa yritykset kansainvälistymään, eikä kehitysalueilla katsottu uutta suuntausta hyvällä silmällä. Kaupunkien ja maaseudun vastakkainasettelu kärjistyi.
Siinä missä sinipunahallitus näki rakennemuutoksensa positiivisena käsitteenä, muutosvastarintainen kansa näki asian negatiivisena ja liitti sen työ- tai asuinpaikan menettämiseen.
Maaseudun tyhjentäminen ja työttömyys olivat yhdistelmä, jonka keskusta hyödynsi tupailloissaan täysimittaisesti ja kuittasi eduskuntavaaleista 1991 ”veret seisauttavan vaalivoiton”.
Seuraavan kerran sinipunaa kokeiltiin 1995-2003, kun maata hallitsivat Paavo Lipposen (sd.) johtamat laajapohjaiset, sinipunarungolle kootut viiden puolueen hallitukset.
Lipponen sai sinipunan toimimaan EU-Suomessa ja Nokia-huumassa varsin hyvin. Muun muassa EU:n Natura-ohjelmasta ja euron käyttöönotosta syntyi kyllä kovaa suukopua opposition penkillä istuneen keskustan kanssa, mutta kolmannenkin Lipposen johtaman sinipunahallituksen synty oli itse asiassa melko lähellä vielä kevään 2003 eduskuntavaaleissa.
Sinipunan vuonna 2011 alkaneesta kolmannesta valtakaudesta tuli jälleen synkkä. Kevään 2011 vaaleissa Timo Soinin perussuomalaiset onnistui sekoittamaan suomalaisen poliittisen järjestyksen perusteellisesti, kun puolue sai eduskuntaan peräti 39 kansanedustajaa.
Hallituksen muodostamista pääsi yrittämään kokoomus, joka ylsi 44 edustajallaan ensimmäistä kertaa eduskunnan suurimmaksi puolueeksi.
Kun vaaleissa murskatappion jättäytyi oppositioon ja Soini ei suostunut viemään puoluettaan vielä hallitusvastuuseen, hallituksen muodostajan Jyrki Kataisen (kok.) käteen jäi hallituksen rakentaminen sinipunayhteistyölle.
Nyt kokoomuksella ja SDP:llä ei ollut kuitenkaan enää kahdestaan eduskunnassa enemmistöä. Se vahvisti kuuden puolueen ”sixpack-hallituksen” keskisuurten ja pienten puolueiden asemaa, hallituksen toimintakykyä kalvavin seuraamuksin.
Vaalikauden kärkireformiksi nostettiin kuntauudistus, jolla kuntien määrä piti pudottaa noin sataan sosiaali- ja terveyspalvelujen turvaamiseksi.
Kuntauudistus ajautui kuitenkin kriisiin vuoden 2012 alussa, kun valtiovarainministeriön salainen 70 kunnan kartta vuodettiin julkisuuteen. Syntyneessä kuntakapinassa puolet kunnista lyöttäytyi hankkeelle poikkiteloin.
Sammahtaneen kuntauudistuksen tilalle Kataisen hallitus viritteli sote-uudistusta. Pieleen meni sekin, vaikka sote-sopua yritettiin jopa kaikkien puolueiden konsensuksella perustuslain vastaiseksi todetun kuntayhtymämallin pohjalta.
Julkista taloutta Kataisen sixpack sopeutti sekä leikkauksin että veronkorotuksin 50-50 -periaatteella. Yhteisöveroa laskettiin 4,5 prosenttiyksiköllä 20 prosenttiin, mutta talouskasvua ei tullut.
Aatteellisesti risainen hallitus ei saanut peliään kulkemaan missään vaiheessa. Isot uudistukset kaatuivat yksi toisensa jälkeen ja aikaansaannoksissakin oli usein poliittisesti vesittyneen kompromissin maku.
Brysseliin komissaariksi lähteneen Kataisen virityksen peri Alexander Stubbin (kok.) hallitus, mutta onnettomin tuloksin. Keväällä 2015 poliittisen ryhtinsä vaalien alla täysin menettänyt hallituskombo äänesteli eduskunnassa nurin jopa omia esityksiään.
Sekasorron siivittämänä Juha Sipilän johtama keskusta rynnisti opposition kakkospuolueen paikalta pääministeripuolueeksi ja Timo Soinin perussuomalaiset onnistui uusimaan neljän vuoden takaisen jytkynsä.
Keskustalle sinipuna on ollut ”keskittämishimossaan” rakas vihollinen, jota vastaan oppositiopolitiikka on tullut kuin selkäytimestä. Vuosien 1991 ja 2015 isot vaalivoittonsa keskusta onnistui rakentamaan oppositiosta käsin juuri sinipunahallituksia vastaan.
Nyt asetelma on kuitenkin erilainen, kun toinen sinipunan pääpuolueista istuu keskustan seurana oppositiossa. Keskustan kellokkaat näyttävät joka tapauksessa huomanneen, että Ilta-Sanomien hiljattain julkaisemassa kyselyssä sinipuna ei näytä kansan silmissä alkuunkaan niin suositulta kuin poliittisen eliitin ja median keskuudessa on ajateltu. Iskun paikka on ilmeinen.
Jokaisella isolla puolueella on omat valtapoliitikan kellareissa lymyilevät peikkonsa. Keskusta näyttää nyt päästäneen omansa irti, ja hallitusoikeiston punaviherpeikkokin on alkanut kuikuilla aika ajoin ikkunasta.
Jos pääministeripuolueen paikalle gallupeissa vahvoilla olevan SDP:n kannatus alkaa vaalien lähetessä sulaa, seuraan saattaa vielä liittyä kolmaskin – kravatti suorassa, Rolex ranteessa ja Audi alla.