Kirjailija Bengt Pohjanen tietää kokemuksesta, miltä tuntuu tulla valtakulttuurin alistamaksi – Siksi hän haluaa puhua niiden puolesta, joiden ajatusmaailma ei mahdu nykyajan ihanteisiin
Pohjoisruotsalaisia pikkuteitä täytyy ajaa kauan, ennen kuin tullaan Överkalixin kylään.
Liikenneympyrästä vielä vasempaan, sitten läpi värikkäiden omakotitalojen ja punaisten pelargonioiden koristaman ruotsalaisen kyläidyllin, kunnes ortodoksikirkon kultainen kupoli hohtaa näköpiirissä.
Sen juurella on kirjailija Bengt Pohjasen koti.
75-vuotias Pohjanen on juuri purkamassa arkistojaan. Uumajan yliopisto haluaa mittavat muistiinpanot vuosien varrelta talteen. Ja työtä purkamisessa totisesti riittää: ensimmäisen romaaninsa Pohjanen kirjoitti jo vuonna 1979.
Viimeisin romaani Korpelanliike ilmestyi viime syksynä. Näiden vuosien väliin mahtuu lukematon määrä romaaneja, runoja, näytelmiä ja televisiodokumentteja.
Eräänlaista majanpurkua, menneen elämän katselua, Pohjanen luonnehtii arkistojen läpikäymistä. Jokainen paperi tuo omat muistonsa mieleen.
– En usko, että enää kirjoitan kovin montaa teosta, hän sanoo.
Pohjanen tunnetaan kolmikielisenä kirjailijana, joka on julkaissut teoksiaan niin suomeksi, ruotsiksi kuin meänkielelläkin.
Meänkieli on kuitenkin Pohjaselle se kaikkein tärkein, äidinkieli.
Suomenkielisten näkökulmasta meänkielen voisi helposti ajatella vain peräpohjalaisten murteiden joukkoon, mutta Ruotsissa se on yksi vähemmistökielistä suomen kielen ohella.
Pohjanen syntyi vuonna 1944 pienessä Kassan kylässä Ruotsin Pajalassa. Kotona puhuttiin sitä suomea, joka nykyään tunnetaan meänkielenä.
Kun hän meni 7-vuotiaana kouluun, puhuttiin siellä vain ruotsia. 1950-luvun ruotsalaista pedagogiikkaa hallitsi ajatus, että opetusta annetaan vain valtakielellä.
Pienelle pojalle se tarkoitti sitä, että hänen täytyi vain oppia puhumaan, lukemaan ja kirjoittamaan täysin uudella kielellä.
Sinänsä se ei tuottanut vaikeuksia. Pikku-Bengt oppi ruotsin nopeasti. Mieleen jäi kuitenkin kytemään iso ristiriita.
Pohjanen muistaa, kuinka hän toisella luokalla kirjoitti ruotsiksi pari lausetta ainevihkoonsa ja kysyi takana istuvalta tytöltä, että kelpaako tämä. Tyttö nyökkäsi, että kelpaa.
– Vasta myöhemmin olen tajunnut, ettei minun kysymykseni ollut se, että kelpaavatko lauseet, vaan se, että kelpaanko minä. Se tuntui lapsena siltä, että jos minun kieleni ei kelpaa, silloin minäkään en kelpaa.
Sama tunne on tullut Pohjasta vastaan läpi elämän.
– Kun nyt puran arkistoa, niin monta kertaa huomaan, että minun itsetuntoni on ollut hyvin heikko. Se johtuu juuri tästä, että minä en kelpaa sellaisena kuin olen.
Sama tunne on Pohjasen mukaan vaivannut meänkielisiä laajemminkin.
Oman kielen alisteinen asema on tullut vastaan joka paikassa. Kun Pohjanen meni nuorena miehenä armeijaan tai kirjautui opiskelijaksi Uppsalan yliopistoon, vastassa oli sama asetelma: ruotsalaiset ovat tuolla ja minun pitää kiivetä ylöspäin kelvatakseni heihin.
Kyse on Pohjasen mukaan kolonialismista. Valta-asemasta käsin ruotsinkielinen kulttuuriympäristö alisti meänkielisen kulttuuriympäristön alleen.
Se jätti jälkensä meänkielisten minuuteen, sillä kieli on ihmiselle maailmankaikkeus, koko identiteetin ja olemassaolon perusta.
Se on Pohjasen mukaan keskeinen peruste sille, että meänkielen täytyy olla virallisesti kieli eikä murre.
On eri asia puhua meänkieltä, jota ympäröi ruotsinkielen valta-asetelma kuin peräpohjolan murretta, jota ympäröi suomen kielen valta-asetelma.
– Me tunnemme täällä vain Ruotsin olot, jossa meänkieli on alisteinen ruotsin kielelle. Se on osa meitä. Emme me tiedä mitään siitä, millaista olisi elää suomen kielen valtavariantin ympäröimänä.
Meänkielen virallinen asema ei ole tullut kuitenkaan helpolla. Siitä taisteltiin läpi 1980- ja 1990-lukujen.
Pohjanen kirjoitti meänkielen merkityksestä sanomalehtiin jo 1980-luvun alussa. Vuonna 1985 hän julkaisi ensimmäisen meänkielisen romaanin.
Ajatuksille kuitenkin naurettiin. Ideaa oman kielen määritelmästä pidettiin hulluna jopa meänkielisten keskuudessa.
Vuonna 1987 Pohjanen kirjoitti ensimmäisen meänkielisen näytelmän. Kunnalta ei herunut rahaa esityksen valmisteluun, koska meänkielisyys nähtiin merkityksettömänä.
Pohjanen piti kuitenkin päänsä ja näytelmä saatiin pystyyn. Ennen ensi-iltaa lehtien palstoilla kirjoitettiin vihaa pursuavia mielipiteitä, ettei näytelmiin tule katsojia.
Mutta kun ensi-ilta koitti, Pohjanen katsoi ikkunasta, kuinka väkeä lappasi sisään. Pajalan Folkets Husin 250-paikkainen sali täytettiin neljätoista kertaa.
– Ihmiset itkit, että ommaa kieltä puhuthan näyttämöllä, Pohjanen sanoo niin vahvalla meänkielisellä aksentilla kuin sanoa voi.
– Se viesti kulki kulovalkeana herätyshuutona koko Torniolaakson läpi, että Meänmaan hiljane jänkkä alko puhhuun, hän lisää.
Virallisen vähemmistökielen aseman meänkieli sai vuonna 2000.
Huoli kielen asemasta ei silti ole hälvennyt. Puhujia on varsin vähän ja rivit harvenevat koko ajan. Harva perhe opettaa lastensa äidinkieleksi meänkielen.
Mutta vahva ei ole ruotsin kielikään, vaikka niin voisi luulla.
Pohjasen mukaan englanti valtaa alaa huolestuttavalla tavalla koko yhteiskunnassa. Väitöskirjoista suurin osa kirjoitetaan englanniksi, Tukholmassa ja muissakin kaupungeissa on kahviloita, joissa tarjoilijat eivät enää kysy vill du ha kaffe vaan do you want coffee.
Sama ilmiö on nähtävillä Suomessa.
Pohjanen muistuttaa, että suomi ja ruotsi ovat maailman mittakaavassa hyvin pieniä kieliä. Ja pienet kielet ovat kuin hauraat alkuperäiskasvit, jotka kuihtuvat ja kuolevat rönsyilevien, vahvojen vieraslajien vallatessa kasvualaa.
– Romahdus voi tulla hyvin äkkiä. Jos tämä kehitys jatkuu, ruotsin ja suomen kielten asemassa voi tapahtua jotain mullistavaa hyvin nopeasti. Met sen tiämmä.
Aina kun maailmasta häviää jokin kieli, katoaa silloin Pohjasen mukaan jotain hyvin ainutlaatuista.
Hän nostaa esiin sanan etnorasismi, josta hänen mielestään pitäisi olla huolissaan sekä Ruotsissa että Suomessa.
Etrnorasismiin kuuluu se, että jostain muualta määritellään, mikä on oikea tapa ajatella ja elää. Etnorasismissa myös määritellään ulkoapäin, millaisia vähemmistöryhmät ovat. Vähemmistöiltä itseltään sitä ei kysytä.
Se kuihduttaa pienet kieli- ja kulttuurivähemmistöt olemattomiin. Kohta ne katoavat kokonaan.
– Kun ruotsinkieliset kertovat meistä meänkielisistä, ne ovat usein hyvin pinnallisia kertomuksia.
Etnorasismia on Pohjasen mukaan nähtävissä myös valtakeskusten suhtautumisessa syrjäseuduiksi luonnehdittuihin alueisiin. Siitä muuttotappioiden vaivaamalla alueilla on paljon kokemuksia.
Etnorasismia on hänen mukaansa myös se, miten kristinuskoon suhtaudutaan nykyään. Entinen valtakulttuuri on tipahtanut hyvin nopeasti alisteiseen asemaan suhteessa nykyiseen valtakulttuuriin.
Ketkä sitten edustavat nykyistä valtakulttuuria?
Pohjasen mukaan he, jotka puhuvat suurimpaan ääneen suvaitsevaisuuden puolesta. Hän luokittelee heidät allaismin edustajiksi. Termin voisi suomentaa esimerkiksi kaikki-ismiksi.
– Se on sitä, että esiinnytään kovasti kaikkien puolesta, muttei niiden, jotka eivät ajattele samalla tavalla.
Ääripäät ja ismit ovat Pohjasen mukaan aina liian fanaattisia, liikaa muita poissulkevia.
– Olen usein sanonut, että en ole feministi, koska ajattelen, että nainen on tasa-arvoinen miesten kanssa. En ole liberalisti, koska uskon vapauteen. En lähde pride-marssille, koska kannatan homoseksuaalien oikeuksia.
– Ismeissä on harvoin itse asia keskiössä. Niiden avulla ajetaan jotain aivan muita tavoitteita. Siksi karsastan niitä.
Tornionjokilaakso on tunnettu lestadiolaisesta herätysliikkeestään. Se oli myös Pohjasen äidin hengellinen koti.
Pohjanen itse ei kuitenkaan herätysliikkeeseen kuulu. Hän on tarkastellut lestadiolaisuutta myös kirjoissaan, usein varsin roisiin ja humoristiseen sävyyn.
Siitä huolimatta hän haluaa puolustaa myös lestadiolaisten oikeutta omaan arvomaailmaansa. Hänen mielestään herätysliikkeellä ei ole Pohjois-Ruotsissa ja -Suomessa sellaista valtaa, mitä julkisuuden perusteella voisi kuvitella.
– Tietyt suvut ja perheet kuuluvat siihen, enemmistönä olemme me valtaväestön ihmiset.
Tornionjokilaaksossa on hänen mukaansa totuttu siihen, että naapurissa asuvien lestadiolaisten kanssa eletään rinnakkain ja toimitaan yhdessä ihan normaaliin tapaan, vaikka maailmankatsomukset olisivatkin päinvastaiset.
– Täällä tiedetään, että vaikka ihmiset jakautuvat meihin ja muihin, niin silti rajojen toisellakin puolen on paljon hyvää.
Sitä ajatusta hän haluaisi enemmän koko yhteiskuntaan. Että ei teilattaisi ketään nurkkaan ja suljettaisi pois, vaan tehtäisiin yhteistyötä. Muutoin lähellä on sellainen pelottava ilmiö kuin totalitarismi. Se on useimmiten heikon arvopohjan merkki.
– Jos jotkut eivät saa tilaisuuksissaan opettaa, että Jumala loi maailman, niin silloin tulee mieleen, että onko valtakulttuurin arvopohja niin heikoilla kantimilla, ettei siihen mahdu vastakkaisia näkemyksiä mukaan.