Kommentti: Suomessa ei puhuta porojen, manttaalien eikä palkkojen määristä – mutta olisi syytä

Ihminen lentää, välittää langattomia viestejä ympäri maailman, on keksinyt tehokkaat syöpähoidot ja lääkkeen aidsiin, mutta naisten ja miesten palkkoja ei saada samalle tasolle.

Yritystä tosin on. Perhe- ja peruspalveluministeri Annika Saarikko vastaanotti tasa-arvovaltuutettu Jukka Maarianvaaran selvityksen palkka-avoimuudesta Suomessa ja on jo pyytänyt esitystä lakimuutoksista tilanteen korjaamiseksi.

Selvityksen keskiössä ovat nimenomaan naisten ja miesten välisen palkkatasa-arvon puutteet. Ne ovat korjaantuneet hitaasti jos ollenkaan. Naisten ja miesten keskimääräinen palkkaero on edelleen 16 prosenttia.

Näin siitä huolimatta, että samapalkkaohjelma on ollut olemassa jo 12 vuotta ja Suomi on sitoutunut myös kansainvälisissä sopimuksissa noudattamaan sama palkka samasta työstä –periaatetta. Myös tasa-arvolakimme kieltää sukupuoleen perustuvan syrjinnän työpaikoilla.

Vanhat konstit on käytetty, nyt tarvitaan uusia.

Selvityksen perusteella varmin tapa kohentaa tilannetta on lisätä palkka-avoimuutta. Sitä, että työpaikoilla tiedetään, minkä verran kukin ansaitsee.

Korulauseet samasta palkasta eivät johda mihinkään niin kauan, kuin palkat on verhottu salaisuuden ja häveliäisyyden kaapuun.

Suomalaiseen kulttuuriin ei kuulu puhua sen enempää rahasta kuin porojen ja manttaalien määrästä tai palkoistakaan. Sitä ei pidetä sivistyneenä eikä hienotunteisena. Näiden aihepiirien katsotaan olevan osa ihmisen yksityisyyttä. Perustuslakivaliokunta on tosin todennut kannanontossaan jo 20 vuotta sitten, etteivät palkkatiedot kuulu yksityisyyden suojan piiriin.

Niinpä voidaan helposti jatkaa perinnettä, jossa pojat sopivat keskenään vähän paksummasta tilipussista ja tytöt, nuo nöyrät, ahkerat ja vaatimattomat, saavat tyytyvät niukempaan toimeentuloon. Useimmiten tietämättömyyttään, ehkä sinisilmäisyyttäänkin.

Kun ei ole käsitystä siitä, paljonko vieressä puurtava miesoletettu tienaa, kuvittelee, että luultavasti suurin piirtein saman verran. Sitä arvioi työnantajansa niinkin lojaaliksi.

Ja jos vaikka epäilisikin, ei kehtaa kysyä. Kun eihän se ole oikein sopivaa ja tuntuisi kiusalliselta.

Tasa-arvovaltuutettu Maarianvaara esittää selvityksessään toimivia tapoja hoitaa palkkaeriarvoisuutta paitsi ulkomailta, kuten Islannista ja Iso-Britanniasta myös kotomaan kamaralta.

Nämä keissit kertovat konkreettisesti siitä, että palkkatasa-arvolle on mahdollista tehdä jotain. Yhdessä todellisuudessa pätevä keino ei ehkä sellaisenaan sovellu jokaiseen työpaikkaan ja -kulttuuriin, mutta kokemuksista voidaan ottaa oppia.

Esimerkiksi Suomen ja Euroopan parhaaksi työpaikaksi valittu ohjelmistokehitysyritys Vincit Oyj:ssä on jo pitkään sovellettu avointa palkkamallia. Niin kutsuttujen palkkaviikkojen aikana työntekijöitä kannustetaan kertomaan palkkansa yrityksen intranetissä. Noin 90 prosenttia myös tekee niin.

Palkka-avoimuuteen liittyy myös muunlainen avoimuus yrityskulttuurissa. Lopputuloksena on, noh, Suomen ja Euroopan paras yritys.

Tasapuolisuus palkkapolitiikassa ja muissa käytänteissä johtaa parempaan motivaatioon ja työtyytyväisyyteen sekä sitä kautta myös parempaan tulokseen.

Onnellinen työntekijä – onnellinen työnantaja.

Samapalkkaisuuteen liittyy myös eräs viime vuosien kuuma peruna. Nimittäin perhevapaiden epätasainen jakautuminen. Se vaikuttaa osaltaan naisten huonompiin keskiansioihin. Toisaalta, naiset pitävät miehiä pitempiä perhevapaita juuri mikrotaloudellisista syistä. Naisen kannattaa jäädä kotiin, koska hän ansaitsee miestä vähemmän.

Perhevapaiden vinoumaa saataisiinkin varmasti oikaistua paitsi lainsäätäjän pakolla myös sillä yksinkertaisella menetelmällä, että miesten ja naisten palkkapussit olisivat suurinpiirteinkään yhtä painavia.

Ihan oma keskustelunsa pitäisi virittää nais- ja miesvaltaisten alojen palkkaeroista. Se tunnutaan ottavan tosiasiana, jolle ei voi mitään. Näin ei pitäisi olla. Voiko kukaan rehellisesti olla sitä mieltä, että hoivatyö kunnan päiväkodissa ei ole yhtä arvokasta kuin vaikkapa kiinteistöhuoltohommat saman työnantajan palveluksessa? Enää ei voida ajatella, että mies on perheen elättäjä ja tarvitsee siksi enemmän palkkaa.

Räikeimmin palkkaepätasa-arvo tulee tietysti ilmi siinä, että esimerkiksi naisekonomi tienaa 12 prosenttia miesekonomia vähemmän. Yhtä tärkeää on kuitenkin ryhtyä miettimään keinoja siihen, että kaikkien työt nähtäisiin yhtä arvokkaina.