Suomalainen tienhoito: säästöjä turvallisuuden kustannuksella
Talvi tulee joka vuosi yhtä varmasti kuin veronpalautukset – mutta tienhoidon urakoitsijat se näyttää yllättävän kerta toisensa perään.
Nykytilanne, jossa maanteiden kunnossapito on vapaan kilpailutuksen varassa, on johtanut järjestelmään, jossa urakoitsijat takovat voittonsa mieluummin tekemättömyydellä kuin laadukkaalla työllä.
Tämä on lopputulos siitä, kun julkinen tienpito ajettiin alas 2000-luvun alussa ja sen tilalle tuotiin markkinaehtoisuus ilman riittävää valvontaa ja kannusteita todelliseen laatuun.
Kilpailutuksen logiikka on yksinkertainen: urakka-alueiden tarjouskilpailussa voittaa se, joka lupaa hoitaa tiet halvimmalla. Käytännössä tämä tarkoittaa, että tienhoito toteutetaan minimivaatimusten mukaisesti, eikä yhtään enempää.
Suolataan, kun on pakko. Aurataan, kun ei enää voi olla auraamatta. Hiekkaa ripotellaan säästellen, ja polanteet jäävät höyläämättä, jotta terät eivät kuluisi.
Viime tingassa tehty hoitotyö näkyy liukkautena, paksuna polanteena syvine, jyrkkäreunaisine urineen sekä ennen kaikkea vaaratilanteina, mutta urakoitsijan tilipussi ei tästä kärsi – päinvastoin, säästetty euro on tienhoitajalle puhdasta voittoa. Se on tärkeintä, mitä viivan alle jää.
Aiemmin, tielaitoksen aikaan, tilanne oli toisenlainen. Tienpito ei ollut vain kauppatavaraa yksittäisten urakoiden välillä, vaan pitkäjänteistä toimintaa, jossa kaikki käytettävissä oleva raha sijoitettiin tiestön kuntoon viimeistä penniä myöten.
Jos yhdellä kaudella sattui helpompi talvi, ylimääräiset varat käytettiin tulevien vuosien varautumiseen – esimerkiksi uusien tierumpujen hankintaan ja tiestön rakenteiden parantamiseen.
Pitkän linjan tiemestarin pojanpoikana tiedän, että aikanaan jokainen mestari piti oman piirinsä tiestön kuntoa henkilökohtaisena ylpeydenaiheenaan.
Nyt urakoitsijan tavoitteena on yksinkertaisesti selvitä sopimuskaudestaan mahdollisimman pienillä kustannuksilla, eikä mitään investointeja tulevaisuuteen haluta tehdä.
Ammattiautoilijana näen omin silmin, miten huonolla tolalla talvikunnossapito on. Ajan taksia ja kuljetan arkipäivisin lapsia kouluun. Penkkojen viertä siintävät lumilipat ja uraiset polanteet tekevät ajamisesta jatkuvaa tasapainoilua.
Kun kapealla ja liukkaalla seututiellä vastaan tulee raskasta kalustoa, tilanne voi muuttua nopeasti todella vaaralliseksi, eikä ole varaa tehdä virheliikkeitä. Näitä tilanteita tapahtuu aivan liian usein – ja jokainen niistä on turha, jos tiet hoidettaisiin kunnolla.
Ongelmaa pahentaa se, että valvonta ontuu pahasti. Väyläviraston ja ely-keskusten resurssit ovat riittämättömiä, eikä laadunvalvontaa tehdä riittävällä tarkkuudella ja tiheydellä.
Paperilla kaikki saattaa näyttää hyvältä: sopimukset täyttyvät, laatuvaatimukset saavutetaan nipin napin, ja urakoitsijat voivat hyvällä omallatunnolla jatkaa samaa linjaa. Mutta tienkäyttäjät näkevät totuuden: huolimattomasti auratut kaistat, polanteeseen syöpyvät urat ja vaaralliset risteysalueet puhuvat karua kieltään.
On syytä kysyä, milloin tienkäyttäjien turvallisuus asetetaan jälleen etusijalle. Nykyinen järjestelmä ei siihen kannusta, ja niin kauan kuin voittoja voidaan tehdä tekemättömyydellä, tilanne tuskin muuttuu.
Tarvitaan tiukempaa valvontaa, tuntuvampia sanktioita laiminlyönneistä ja ennen kaikkea ajattelutavan muutos: teiden hoitaminen ei ole pelkkä kuluerä, vaan välttämättömyys, joka vaikuttaa jokaisen suomalaisen tielläliikkujan arkeen ja turvallisuuteen.