Historian luultavasti raain piiritys alkoi 80 vuotta sitten – suomalaisilla ratkaiseva rooli lopputuloksessa
Operaatio Barbarossa alkoi kesäkuussa 1941. Natsi-Saksan hyökkäys tuli Neuvostoliiton johtaja Josif Stalinille täytenä yllätyksenä, sillä hän luotti maiden väliseen, vuonna 1939 solmittuun hyökkäämättömyyssopimukseen.
Natsijohtaja, Saksan ylimmäksi johtajaksi Führeriksi 1930-luvun alussa noussut Adolf Hitler oli tosin rikkonut sopimuksia aiemminkin, joten vastaavaa olisi voinut ennakoida myös vuonna 1941. Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri Neville Chamberlain oli saanut Hitleriltä takeet ja allekirjoituksen vuonna 1938, jonka piti taata rauha Euroopassa. Kyseinen Münchenin sopimus menetti kaiken merkityksensä, kun kansallissosialistinen Saksa hyökkäsi Puolaan.
Myös natsien ideologian keskeiset tekstit ennakoivat hyökkäystä itään. Hitlerin sekä natsi-ideologi Alfred Rosenbergin kehittämä elintilan (Lebensraum) käsite ennakoi sitä, että Saksa laajentuisi itään, ja raivaisi ihmisarvoltaan alhaisina pitämänsä slaavilaiset kansat germaanisen rodun tieltä.
Stalinilla olisi ollut enemmänkin peiliin katsottavaa. Hän oli 1930-luvun puhdistuksissaan teloittanut Neuvostoliiton puna-armeijan kyvykkäimmät upseerit, eikä sotatalouskaan ollut kunnossa.
Saksalla oli kaikki edellytykset edetä pitkälle, ja jopa murskata tärkeimpien kaupunkien, Moskovan ja Leningradin puolustus vuoden 1941 aikana. Leningradin porteille Saksan armeija pääsi tasan 80 vuotta sitten, 8. syyskuuta 1941. Moskovan tuntumaan joukot ehtivät 30. syyskuuta.
Leningradin piiritys alkoi, kun Saksan armeija katkaisi Leningradin alueen maayhteydet muuhun Neuvostoliittoon etenemällä Leningradin, nykyisen Pietarin, itäpuolelta Laatokan etelärannalle.
Leningradilla oli suuri strateginen merkitys. Aseteollisuus ja Neuvostoliiton Itämeren laivasto olisivat olleet valtavia menetyksiä valtiolle. Yhteyden katkeaminen Itämerelle olisi estänyt myös operaatioiden tekemisen siellä, ja laivastoa ei olisi noin vain korvattu.
Strategisesti Leningradin murskaaminen olisi myös antanut Saksalle edellytykset keskittää voimansa Moskovaan ja operoida monesta suunnasta eri rintamilla. Rintamalinja olisi myös lyhentynyt.
Stalin esikuntineen tiesi tämän, ja käsky olikin selkeä.
– Leningradia ei saa missään tapauksessa menettää.
Myös mielialoihin tappiolla olisi ollut suuri vaikutus. Kaupunki kantoi Neuvostoliiton perustajan Vladimir Leninin nimeä, ja sen kukistuminen olisi ollut neuvostokommunismille valtava arvovaltatappio.
Operaatio Barbarossan alettua myös Suomi hyökkäsi Neuvostoliittoon. Talvisodassa menetetyt alueet oli tarkoitus vallata takaisin. Suomalaisten keskuudessa vallitsi useammanlaista mielialaa hyökkäyksestä. Yksi näkökulma oli, että omien alueiden takaisin saaminen riittäisi, toiset olisivat halunneet mennä mahdollisimman pitkälle ja luoda Suur-Suomen.
Strategisesti Suomen voi jälkikäteen sanoen katsoa toimineen viisaasti. Hyökkäys pysäytettiin strategisesti järkeviin kohtiin Karjalan Kannaksella sekä Syvärin alueella Laatokan ja Äänisen järvien välissä.
Suomi joutui valinnan eteen myös Leningradin suhteen. Auttaako Saksaa murskaamaan kaupunki vai pitäytyä omissa asemissa?
Suomalaiset tulivat siihen tulokseen, että hyökkäys maksaisi liian monta suomalaista ihmishenkeä, ja jos Saksa häviäisi sodan, Suomi selviäisi vähemmällä, jos se ei osaltaan aiheuttaisi mitään liian suurta tragediaa Neuvostoliitolle.
Jälkikäteen on myös arvioitu, että suomalaisten apu olisi saattanut auttaa Saksaa onnistumaan Leningradin valtauksessa. Suomalaiset toisaalta uskoivat, että Saksa kyllä saisi kaupungin hallintaansa, eikä suomalaisten kannattaisi siksi vaarantaa omia miehiään yrityksessä.
Vallitsevasta tulkinnasta, ettei Suomi ollut aktiivinen osa Leningradin saartorengasta, on myös vahvoja vasta-argumentteja.
– Se on kansallinen myytti, jota jotkut tahot yhä elättävät, valtiotieteen tohtori Pekka Visuri sanoi vuonna 2016 Ylellä.
Suomen joukoista lähimmäksi Leningradia asettuivat Valkeasaareen sijoitetut joukot parikymmentä kilometriä kaupungista pohjoiseen. Samassa artikkelissa Visurin kanssa emeritusprofessori Ohto Manninen taipui samaan käsitykseen, että Suomen joukot olivat saarron luonnollinen osa.
– Eivät ne olisi voineet olla olematta sitä.
Osin suomalaisten ansiosta saartorenkaaseen jäi vain joitakin aukkoja, joiden kautta kaupungista evakuoitiin sen asukkaita. Neuvostoliittolaiset onnistuivat lisäksi avaamaan jäätyneen Laatokan kautta kapean huoltoväylän, joka sai nimekseen Elämän tie.
Saksan etenemisen pysähtyminen kävi selväksi kaikille osapuolille loppuvuodesta 1941.
Neuvostoliiton piti vain saada Leningrad kestämään. Sama huoli oli muuallakin, mutta esimerkiksi Moskova ja Stalingrad eivät joutuneet kokemaan samanlaista piiritystä kuin Leningrad.
Leningradin piiritys kesti lopulta melkein kaksi ja puoli vuotta. Sitä on kuvattu historian pahimmaksi piiritykseksi, eikä suotta.
Inhimillinen taakka oli raskas. Toisen maailmansodan tapahtumista Leningradin piiritys kuuluu tuhoisimpien joukkoon.
Piiritetystä kaupungista loppui ruoka ja talvet olivat kylmiä, juoksevaa vettä ei ollut, eikä asuntojen lämmitystä voitu aina järjestää. Nälkään tai pommituksiin kuolleita makasi kaduilla, mutta antautua ei voinut.
Piirityksen alkaessa kaupungissa oli aivan liian vähän ruokatavaraa. Jauhoja oli 14 päiväksi, viljaa 23 päiväksi, lihaa 19 päiväksi ja rasvaa sekä sokeria 21 päiväksi. Säännöstelyyn oli pakko mennä, eikä leipää voinut sittenkään venyttää riittävästi.
Erään ruokavaraston tuhonnut saksalaisten pommitus nähtiin syynä ruokatavaroiden liian aikaiseen loppumiseen, mutta todellisuudessa varastosta löytyi vain yhden päivän muonat.
Lopulta jopa ihmissyöntiä esiintyi piiritetyssä, nälkään nääntyvässä kaupungissa.
Selviytyneiden kertomat tarinat kertovat epätoivoisista oloista.
Eräs nuori tyttö oli tehnyt työvuoroa asetehtaassa, kun ilmahälytys alkoi soida, ja jokaisen piti juosta etsimään suojaa. Jatkuvan nälän keskellä tyttö haistoi, että jotain paistettiin, ja hän halusi tietysti mennä tuoksun suuntaan.
Kaksi noin 14–15-vuotiasta, lian mustaamaa poikaa paistoi leivänpaloja öljyssä.
– Olen niin nälissäni ja äitini tekee kuolemaa, tyttö vetosi.
Pojat antoivat leipää.
– Siinä. Meillä ei ole enempää.
Tyttö palasi sairaan äitinsä luo, ja tämä ihmetteli, mistä tyttö oli saanut leipää. Ja niin paljon. Äiti totesi kiitollisena, että tämä pelasti heidän perheensä.
Eläkeikäisenä tyttö muisteli tapahtumaa.
– Pojat olivat likaisia kuin mitkä, mutta sydämet heillä olivat puhdasta kultaa.
Toisen perheen tarina liittyi myös jatkuvaan nälkään. Äiti ja poika polttivat kodin viimeisiä kirjoja lämmön toivossa talven keskellä, eivätkä olleet nähneet ruokaa aikoihin.
– Heitä vielä viimeinen kirja tuleen. Sitten minun on aika kuolla, äiti sanoi.
Poika nosti kirjan ylös, ja kuin ihmeen kaupalla kirjan alta paljastui pussillinen linssejä. Vuosikymmenien jälkeenkin hän ihmetteli, miten linssit olivat siihen päätyneet.
– Se pelasti henkemme. Vakaasti ateistinen äitini oli epätoivoisena rukoillut jumalalta pelastusta, ja kuin ihmeen kaupalla pelastus tuli. Sillä hetkellä jumala pelasti henkemme, äiti sanoi.
Saksan sotaonni kääntyi viimeistään Stalingradin tappion myötä helmikuussa 1943, mutta tappion eväät oli pakattu jo aiemmin. Hitler ei kuunnellut kenraaleitaan, jos nämä uskalsivatkin jotain muuta ehdottaa, ja Saksa piti liian laajaa rintamaa ja huoltoreitit olivat liian pitkiä.
Jo Venäjän talvi 1941–1942 osoitti, ettei Saksalla ollut etulyöntiasemaa. Puna-armeija organisoitui paremmin ja teki yhä kovempaa vastarintaa. Saksalla ei ollut myöskään kunnon talvivarusteita, ja tarvikepula paheni vuosien myötä.
Neuvostoliitto kykeni keskittämään Stalingradin jälkeen yhä enemmän voimia muille rintamille. Samoin maan sotatalous ja -teknologia olivat kehittyneet verrattuna Saksaan. Stalingradissa Saksa menetti käytännössä koko kuudennen armeijansa.
Vaikka neuvostoliittolaisten sotilaiden ja siviilien kuolinluvut olivat korkeampia kuin saksalaisten, Saksan armeijan toimintakykyyn tappiot vaikuttivat enemmän.
Stalingradin lisäksi Kurskin taistelu oli valtava tappio Saksalle ja merkittävä voitto Neuvostoliitolle. Historian suurimmassa panssaritaistelussa heinäkuussa 1943 Neuvostoliiton tappiot olivat lentokonetappioita lukuunottamatta selvästi suuremmat kuin Saksalla, mutta isku oli raskaampi Hitlerin joukoille.
Leningradin piiritys päättyi niihin aikoihin, kun Saksan häviö oli käynyt jo selväksi.
Tammikuussa 1943 alkoi Neuvostoliiton massiivinen hyökkäys, jolla tavoiteltiin Leningradin vapautusta. Marsalkka Georgi Zukovin johdolla koordinoidut rintamat onnistuivat valtaamaan noin viikossa Laatokan rantamilta kymmenen kilometrin kaistaleen.
Voidaan katsoa, että kun maayhteys Leningradiin aukesi 18. tammikuuta 1943, piiritys periaatteessa päättyi. Käytännössä meni vielä vuosi, että piiritys todella saatiin päättymään.
Hyökkäyksen lisätavoitteita ei saatu, ja saksalaiset uhkasivat maayhteyttä edelleen. Tammikuussa 1944 aloitettu Neuvostoliiton talvioffensiivi sai saksalaiset jättämään linnoittamansa asemat Leningradin ja Moskovan väliseltä valtatieltä.
Pitkä, 872 päivää kestänyt piiritys päättyi 27. tammikuuta 1944. Vuoden mittaan liittoutuneet sekä idässä että lännessä onnistuivat avaamaan itselleen edullisia rintamalinjoja Saksaa vastaan.
Riemua piirityksen päätyttyä ei voi sanoin kuvailla, ovat selviytyjät kertoneet. Pitkä piina oli ohi, ja pelkoon, nälkään, viluun ja likaan sai helpotusta. Kaduilla tanssittiin ja laulettiin, paha oli kaikonnut.
Eräs selviytyjä oli melko nuori poika piirityksen aikoihin ja sen päättyessä. Hän riemuitsi kotonaan veljensä kanssa, mutta riemu vaihtui itkuksi, kun kodin ainoa peili särkyi riemua huitoessa.
– Mitähän äiti nyt sanoo?
Pojat itkivät äidin reaktiota pelätessään. Kun äiti tuli kotiin, asiat saatiin tärkeysjärjestykseen.
– Mitä yhdestä peilistä, kun piiritys on ohi, äiti lohdutti poikiaan ja kietoi kätensä näiden ympärille.
Länsiliittoutuneiden toteuttama Normandian maihinnousu avasi rintaman Manner-Euroopassa kesäkuussa 1944. Alkoi kilpajuoksu kohti Berliiniä, jossa sekä länsi että itä etenivät kilometri kerrallaan kohti Saksan sydänmaita.
Neuvostoliitto pääsi Berliiniin ensin. Puna-armeija oli vain lyhyen matkan päässä Hitlerin bunkkerista, kun pahamaineinen diktaattori ampui itsensä tajuttuaan tappion väistämättömyyden 30. huhtikuuta 1945. Natsijohtajan ruumis poltettiin, ettei se vain jäisi vihollisen käsiin. Uuden valtakunnanpresidentti, suuramiraali Karl Dönitzin johdolla kansallissosialistinen Saksa antautui lopullisesti 8. toukokuuta. Useat saksalaisjoukot olivat kuitenkin laskeneet aseensa jo tätä ennen.
Leningradin piirityksessä kuoli yli miljoona kaupungin asukasta. Puna-armeijan tappiot sekä kaatuneina että vangittuina ja kadonneina olivat nekin noin miljoonan luokkaa. Saksalaisia sotilaita kuoli noin puoli miljoonaa.
Kaiken kaikkiaan toinen maailmansota maksoi eri arvioiden mukaan jopa 70 miljoonan ihmisen hengen. Kuusi miljoonaa heistä oli natsien toteuttamassa holokaustiksi nimetyssä kansanmurhassa kuolleita juutalaisia ja muita ”ei-toivottuja”. Määrällisesti suurimmat ihmisten menetykset sodan aikana koki Neuvostoliitto.
Lähteet:
Christopher Ailsby, Kolmas valtakunta – Hitlerin Saksan tärkeimmät tapahtumat päivä päivältä. Gummerus 2005.
FSUE State Film Company & Baltic Video-tuotannon dokumentti (2004, englanniksi).
Maailmanhistorian pikkujättiläinen. WSOY 1988.
Tim Newark, 50 taistelua, jotka muuttivat maailmaa. Gummerus 2002.
Yleisradion artikkeli 9. elokuuta 2016.