Turvallisuusrahoitus yksin ei ratkaise itäisen Suomen elinvoimaa

EU-parlamentti jäi muutamaksi viikoksi kesätauolle. Ensimmäinen meppivuoteni on takana. Kesälomaakin pidän, mutta kierrän myös eri puolilla Suomea pitämässä yleisötilaisuuksia. Toivottavasti siellä tavataan!

Istuntokauden lopulla äänestettiin EU:n komission luottamuksesta. Komission toimintaa kohtaan on paljon tyytymättömyyttä, etenkin parlamenttisalin vasemmalla ja oikealla laidalla – tyytymättömyyden syyt vain ovat erilaiset.

EU-vaalien myötä parlamentin ja välillisesti komissionkin painopiste siirtyi hieman enemmän oikealle. Maailmanpolitiikan synkkien tapahtumien seurauksena ja luultavasti tästä riippumattakin ykkösasia tämän komission ja parlamentin toimikaudella olisi turvallisuus. Ukrainan sodan aiheuttama Euroopan muuttunut turvallisuustilanne sekä yleensä jännitteiden kiristyminen maailmalla ja Yhdysvaltain epävarmempi sitoutuminen Natoon ja Euroopan puolustukseen aiheuttavat huolta.

Olen useasti viime aikoina puhunut siitä, että turvallisuus ei ole vain asehankintoja ja puolustusmenojen lisäämistä, vaikka niitäkin kipeästi nyt tarvitsemme. Turvallisuus on katsottava kokonaisturvallisuuden näkökulmasta. Meppikollegani Pekka Toveri (kok./EPP) sanoi hänkin vastikään eräässä tilaisuudessa, johon osallistuimme, että kova puolustus on helpompi hoitaa, vaikeampaa on kokonaisturvallisuus.

Pelkät aseet eivät vielä riitä, vaan meillä täytyy olla niiden lisäksi turvattuna niin kriisitilanteiden ruoan kuin energiankin saanti – aina. Rajaseuduilla täytyy olla hyvä tieverkko ja yleensäkin toimiva infra, ja ennen kaikkea elinvoimaa, ihmisiä, yrityksiä, elämää ja maanpuolustustahtoa. Tyhjiö kyllä täytetään.

Nyt vaikuttaa siltä, että itäiselle rajaseudulle tulee kyllä myötätuntoa, mutta ei välttämättä lisäresursseja kipeästi kaivattuun kilpailukykyyn ja elinvoimaan.

Yksi esimerkki tässä on EU:n raja-alueiden tilanne, sen huomioiminen kokonaisturvallisuudessa ja EU:n aluerahojen kohtalo. Nyt vaikuttaa siltä, että itäiselle rajaseudulle tulee kyllä myötätuntoa, mutta ei välttämättä lisäresursseja kipeästi kaivattuun kilpailukykyyn ja elinvoimaan.

Päinvastoin, koheesiorahoja ollaan vähentämässä  ja niitä ohjataan perinteisempään turvallisuuteen. Perinteinen turvallisuus on tavattoman tärkeää, mutta lisäksi on huolehdittava kokonaisuudesta.

Tähänkään asti Suomi ei ole suurta osuutta aluekehitysvaroista saanut, mutta saanti on sentään painottunut harvaan asutulle Pohjois- ja Itä-Suomen alueelle, jotka ovat hankkineet kaksi kolmasosaa Suomen aluekehitysvaroista.

Vaikeinakin aikoina on pidettävä pää kylmänä. Suomen turvallisuuden parantaminen ja takaaminen on politiikassa kaikki kaikessa.

Mutta se on myös paljon laajempi kysymys, kuin asejärjestelmät. Ne pitää olla kunnossa, mutta sekään ei valitettavasti vielä riitä, jos itäinen Suomi kokee ettei alueen elinvoima ja kilpailukyky ole yhtä tärkeitä kuin muualla Suomessa.