Poliitikon tärkein työkalu on peili

Kirjoitin kutakuinkin tämän saman kirjoituksen vajaat kaksi vuotta sitten blogina. Ikävä kyllä kehotus pätee edelleen. Se pätee niin valtakunnan politiikkaan kuin kuntapolitiikkaan.

Koko vaalikauden aikana eniten palautetta on tullut eduskunnassa käytävän keskustelun tyylistä ja tasosta. Eikä suinkaan myönteisessä mielessä.

Emme eduskuntana ole pystyneet ylläpitämään yhteiskuntaa, jonka kaikki ihmiset kokisivat yhdenvertaiseksi, tasa-arvoiseksi ja oikeudenmukaiseksi sekä, mikä tärkeintä, turvalliseksi.

Emme ole pystyneet luomaan yhteiskuntaa, jossa toimintamme herättäisi kaikissa kansalaisissa luottamusta, arvostuksesta puhumattakaan.

Kyse on meistä kaikista kansanedustajista ja meistä kaikista omissa puolueissamme. Ruokimmeko Suomen yhtenäisyyttä vai ruokimmeko erimielisyyttä?

Me kansanedustajat olemme vastuussa siitä, millaista esimerkkiä annamme kansalaisille. Tähänastisella kokemuksella voi sanoa, että emme ole tässä onnistuneet meiltä vaadittavalla ja odotettavalla tavalla.

Toistuvasta pahantahtoisuudesta ei seuraa mitään hyvää. Sanoillakin on merkitystä. Mikäli poliitikkojen käyttämää retoriikkaa ruokkii katkeruus ja suoranainen viha, ei se voi olla heijastumatta laajemmin yhteiskuntaan.

Jokaisen meistä kansanedustajista on syytä mennä peilin eteen ja kysyä itseltämme, mitä teemme tilanteen korjaamiseksi.

Ensimmäisenä tekona voimme kuunnella ajatuksen kanssa omia pitämiämme puheita ja lukea sosiaalisen median julkaisujamme. Saman voivat toki tehdä kaikki kommenttikenttiin kirjoittajatkin.

Sen jälkeen meidän tulee vastata rehellisesti, ovatko ne kaikilta osin olleet asiassa pysyneitä, asiallisia ja voiko niitä pitää yhteisten asioiden hoitamisen kannalta rakentavina. Ikävä kyllä rehellinen vastaus on liian usein ei.

Me pystymme parempaan. Haluammeko parempaa, on meistä itsestämme kiinni. Kukaan ei pärjää eikä yksikään puolue saa tahtoaan läpi yksin, yhteistyö on ainoa keino selviytyä kaikista niistä vaikeuksista, jotka joudumme kohtaamaan.