Yksinasuvien määrän kasvu tuo painetta julkisille palveluille – "Moni vanhus pelkää kuolevansa asuntoonsa ilman, että kukaan tietää"
Monilla ikääntyvillä suomalaisilla on yhteinen huoli, jota heistä kukin kantaa yksin. Kuka auttaa sitten, kun ei enää itse pysty tai jaksa?
– Isolla osalla vanhenevista ja leskeytyvistä on paljon huolenaiheita ja pelkoja eikä ketään, kenen puoleen kääntyä. Mitä sitten, jos ei enää omin voimin pääse liikkeelle, kysyy Väestöliiton tutkimusprofessori Osmo Kontula.
Suomen vanhenevassa väestössä on yli miljoona yksin asuvaa ihmistä, ja asuntokunnista yli 40 prosenttia on yhden hengen talouksia.
Apua tarvitseville on tarjolla ostettavia kotipalveluita, mutta Kontulan mukaan maksullisten palveluiden ongelma on se, että monet yksinasuvat ovat myös pienituloisia.
– Moni vanhus pelkää kuolevansa asuntoonsa ilman, että kukaan tietää, ja viruvansa siellä kuukausikaupalla, hän sanoo.
Kelan tutkija Anneli Miettinen muistuttaa, että yksinasuvat ovat hyvin moninainen ryhmä, eli yksinasumisen lisääntyminen itsessään ei ole ikävä asia.
Ongelmaksi se muodostuu silloin, kun asumismuoto ei ole oma valinta ja siihen sekoittuu esimerkiksi köyhyyttä tai mielenterveysongelmia.
Kontula ja Miettinen olivat mukana valtioneuvoston toteuttamassa Yksin osana elinkaarta -hankkeessa (YSI), jossa selvitettiin yksinasuvien asemaa yhteiskunnassa.
Hankkeen tutkimusryhmä kaipaa lisäselvityksiä siitä, miten yksinasuvat voidaan huomioida esimerkiksi kaavoituksessa, asuntotuotannossa, verotuksessa ja sosiaaliturvassa.
Kontula ja Miettinen korostavat, ettei pelkkä taloudellisen puolen huomioiminen riitä poistamaan ongelmia varsinkaan ikääntyvältä vanhusväestöltä ja niiltä, joille pienet tulot eivät ole ainoa ongelma.
– Sosiaalisen tuen puute on hirveän iso asia. Usein yksinasuvia auttaisi, että olisi ihminen, johon ottaa yhteyttä, jolla olisi aikaa kuunnella ja joka voisi tulla auttamaan pienissä asioissa, Kontula sanoo.
Yksi tapa kasvattaa yksinasujien sosiaalisia verkostoja on tukea tavallisia yksiöitä yhteisöllisempiä asumismuotoja. Miettinen näkisi mielellään kokeiluja, joissa asuttaisiin yksin mutta kuitenkin lähellä muita.
– Olisi kiinnostavaa nähdä, löytäisivätkö tällaiset asuntotarjonnat asiakkaita.
Miettinen painottaa myös kolmannen sektorin roolia esimerkiksi harrastusmahdollisuuksien ja verkostojen tarjoajana.
Miettinen toivoo, että julkisissa palveluissa yksinasuminen nähtäisiin tietyissä tilanteissa riskitekijänä ja asiakkaiden tilanteet kokonaisuuksina.
Työkyvyttömyys ja yksinasuminen eivät yksittäin välttämättä herätä huolta, mutta niiden yhdistelmään kannattaa havahtua.
– Jos niin kutsuttuja huoli-indikaattoreita yhdistyy, voidaan asiakkaalle tarjota enemmän tukea, Miettinen sanoo.
Yksinasuvien tilanteiden moninaisuuden vuoksi ongelmiin on vaikea puuttua politiikan keinoin. Miettisen mukaan tämä tarkoittaa sitä, että on tunnistettava ryhmät, joille vaikeudet kasautuvat. Erityisen vaikea tilanne on yksin asuvilla keski-ikäisillä miehillä.
– Esimerkiksi kuntoutuksen tai työllistämistukitoimien piirissä olevien kohdalla on syytä tunnistaa, että yksin asuminen tuo muita suuremman riskin myös esimerkiksi mielenterveyden ja toimeentulon ongelmille. Työkyvyttömyydessä keskitytään usein lääketieteelliseen kuntoutukseen, eikä tilannetta ehkä oteta huomioon kokonaisvaltaisesti, Miettinen toteaa.