Vieraskynä: Keskustan mentävä mukaan luonto- ja ympäristökeskusteluun
Luontoa ja ympäristöä koskevasta keskustelusta on tullut kahden ääriosapuolen huutelua toisilleen. Tämä tarjoaa keskustalle tuhannen taalan paikan tuoda tähän keskusteluun mukaan viisautta, järkeä ja vastuullisuutta.
Keskustalla on puolueistamme ylivoimaisesti läheisin kokemusperäinen suhde metsään ja luontoon. Millään muulla puolueella ei ole vastaavaa yhteistä historiaa luonnon kanssa.
Tämä on näkynyt keskustan ohjelmissa ja sen harjoittamassa politiikassa pitkästi yli vuosisadan ajan. Tälle politiikalle keskusta on saanut myös kannatusta. Keskustan kannattajakunnassa on ollut koko sen olemassaolon ajan puolueista ylivoimaisesti eniten luonnon kanssa tekemisissä olevia ja luonnosta huolehtivia kansalaisia.
Tällä perusteella ei ole väärin sanoa, että luonto on keskustan perimässä.
Kun näin on, on erikoista, että keskusta on yhtäkkiä pudonnut luonto-, ympäristö- ja ilmastokeskustelussa ulkopuolelle. Se ei ole tällä keskeisellä politiikan alueella merkittävä tekijä.
Tällä hetkellä luontokeskustelua hallitsevat toisaalta luonto- ja ympäristöasioista innostuneet, pääosin nuorempiin ikäluokkiin kuuluvat kaupunkilaiset ja toisaalta pääosin ikääntyneempiin ikäluokkiin kuuluvat, pienemmillä maaseutupaikkakunnilla asuvat luontokonservatiivit.
Näistä henkilöistä ensimmäiseen ryhmään kuuluvilla ei ole juurikaan välitöntä suhdetta luontoon. Heistä monet eivät ole tehneet mitään luonnossa tai edes liikkuneet luonnossa. Heille luonto on ensisijaisesti suojelun kohde. Tässä joukossa ”vihreä ideologia” on samassa asemassa kuin ”taistolaisuus” 1960- ja 1970-lukujen vaihteen opiskelijoiden joukossa.
Vaikka vihreät-nimisessä puolueessa on mukana maltillisempaakin joukkoa, peruskannatuksensa se saa tästä joukosta. Tämän ydinjoukon kannatuksen hankkiminen ja ylläpitäminen on heille jopa suhteellisen helppoa, koska sille saa helposti tukea julkisuudessa.
Luonto- ja ympäristökeskustelua hallitsevan toisen ääripään kannattajien mielestä luonnon suojeleminen ja luonnosta huolehtiminen on lähes aina väärin. Tai, ainakin se on vastenmielistä ja periaatteessa vastustettavaa. Tämän joukon mielestä ilmastonmuutos ja luontokato ovat joko valhetta tai vähintäänkin ylikorostettuja asioita. Siksi niiden vaikutukset tulee kieltää tai niitä ei kannata edes mainita.
Perussuomalaisiksi itseään kutsuvat henkilöt, mutta myös useat kokoomuksen oikealle laidalle itsensä sijoittavat kuuluvat tavallisimmin tähän joukkoon. Synergiaa ja voimakasta tukea maailmankuvalleen tämä joukko ammentaa ääri- ja laitaoikeistosta niin kotimaasta kuin maailmaltakin.
Nämä kaksi tahoa eivät kuitenkaan edusta kaikkia suomalaisia. Itse asiassa ne edustavat vain näkyvää vähemmistöä siitä. Suurin osa kansalaisista ei sitoudu suin surminkaan näiden tahojen esittämiin näkemyksiin. Silti luonto- ja ympäristökeskustelua käydään meillä niin mediassa kuin politiikassakin pääosin näiden kahden ideologisen tahon sanelemilla ehdoilla.
Ensiksi mainittu ryhmä ottaa äärimmillään luonnon nimissä kantoja, jotka ovat suorastaan ”järjenvastaista”. Jälkimmäisen porukka puolestaan ilmoittaa edustavansa ”järjen ääntä”, vaikka heidänkin kannanotoillaan on yleensä hyvin vähän tekemistä järjen kanssa.
Jokainen ymmärtää, että tässä ei ole mitään tolkkua. Kaikkein kielteisintä tässä on se, että järkevä luontosuhde ja vastuu ympäristöstä, putoavat tässä kiistelyssä näiden kahden ääripään väliin.
Niille kansalaisille, jotka eivät kuulu kumpaankaan edellä mainittuun ryhmään, tällainen ääritahojen argumentointi on vastenmielistä kuunneltavaa. Se herättää keskusteluja ulkopuolelta katsovissa vain joko ärtymystä tai suuttumusta.
Lähtökohta luonto- ja ilmastokeskustelulle on se, että ilmastonmuutos ja luontokato ovat tosiasioita. Niiden olemassaoloa ei voida kiistää. Ne on otettava huomioon politiikassa ja päätöksenteossa myös täällä Suomessa. Suurin osa suomalaisista myös ymmärtää tämän. Siksi kansalaiset ymmärtävät myös asialliset ympäristö- ja luontotoimet silloin, kun ne perustellaan faktoilla ja, että niillä saavutetaan uutta hyvää.
Tässä on keskustalle mahdollisuus toimia. Tai, oikeastaan kysymys ole vain mahdollisuudesta. Kysymys on jopa puolueen historiasta juontuvasta velvollisuudesta. Osaamiseen luonnosta on paneuduttava samalla tavalla kuin siihen paneuduttiin puolueessa aiemmin. Elämme edelleen luonnon kanssa ihan riippumatta siitä, asummeko maalla vai kaupungissa.
Käytännössä luonto- ja ympäristöasioiden kärkeen siirtyminen ei tule olemaan helppo rasti. Vaikeuksia ei tule kuitenkaan pelätä. Vielä huonompi vaihtoehto on jäädä katselemaan toisten tekemää luonto- ja ympäristöpolitiikkaa ulkopuolelta. Tämän valinnan tekeminen on puolueen kannalta yksi sen olemassaolon ydinkysymyksistä.
Keskustan on pystyttävä omaan tiedonhankintaan tällä alueella. On löydettävä keinot hankkia sekä analysoida monipuolisesti parasta tutkimus- ja muuta luonto- ja ympäristötietoutta päätöksenteon pohjaksi. Kysymys on mukaan menemisestä asennekeskusteluun, jossa vahvimmat kilpailijat ovat jo omissa taisteluhaudoissaan. Se vaatii voimia. Pelkkä mediatieto ei tässä riitä.
Kun faktatieto on hallussa, on myös perusteet tehdä poliittisia avauksia ja luoda linjaa maamme selviytymiselle maailmassa, jossa luonto- ja ympäristöasioiden merkitys ja hengissä pysyminen korostuvat.
Erittäin tärkeää on myös pystyä kehittämään uutta tapaa sanoittaa luonto- ja ympäristökeskustelua. Nykyinen luonto- ja ympäristökeskustelu on kuin miinakenttä. Monet siinä käytetyistä käsitteistä ovat niin latautuneita, että niillä uusien näkemysten esilletuominen on vaikeaa. Siksi tarvitaan rohkeaa uutta ajattelua ja uutta raikasta tapaa puhua.
Ilmastonmuutos ja luontokato ovat tosiasioita. Ei niitä pidä kiistää. Päinvastoin – pitää vahvasti pyrkiä viemään eteenpäin toimenpiteitä, joilla näiden kahden asian aiheuttamia vahinkoja voidaan minimoida. Luonnon- ja elinympäristön suojelijoiden rintamassa voidaan näin ajatellen siis hyvällä omallatunnolla seistä.
Kaikki olisi hyvin, jos voitaisiin vain päättää, että tässä rivissä sitten ollaan – ja sillä siisti. Vastuullisesti ajatellen näin ei kuitenkaan voi eikä kannata tehdä. Ennen kuin näin voidaan ajatella, pitää saada selvyys moneen asiaan.
Monet polarisoituneen luonto- ja ympäristökeskustelun pohjalta syntyneet ja usein sellaisenaan hyväksytyt ”totuudet” ovat nimittäin tarkemmin katsottuna paljon enemmän kuin vain ristiriitaisia.
Näiden ristiriitaisuuksien tutkiminen, avaaminen ja harkittu esille nostaminen voisi olla yksi keino lähteä rakentamaan keskitien luonto- ja ympäristöpolitiikkaa.
Tässä muutama esimerkki.
Median perusteella monille kansalaisille on syntynyt käsitys, että metsien hiilinielut ovat yksin ratkaisevassa asemassa ilmastonmuutoksen torjunnassa. Tärkeässä asemassa ne toki ovatkin, mutta vähintään yhtä tärkeä – tai oikeastaan vielä tärkeämpi – rooli ilmastonmuutoksen torjunnassa on päästöillä. Siksi päästöistä pitäisi puhua vähintään yhtä paljon kuin hiilinieluista.
Ilmatieteen laitoksen pääjohtaja Petteri Taalas on tuonut ansiokkaasti esille tätä ristiriitaa (esim. Ylen Ykkösaamu 25.3.2023). Tämä ei kuitenkaan esimerkiksi medialle kelpaa. Mediassa hänen ajatuksensa on osin brutaalistikin torjuttu (esim. Helsingin Sanomat, HS 28.4.2023). Tätä voisi verrata siihen, että perinteistä hiihtoa harrastava henkilö olisi huolissaan vain pidosta, mutta ei luistosta lainkaan. Miksi tämä mahtaa olla näin?
Mediassa usein uloskirjoitettu ja vieläkin useammin rivien väliin sijoitettu viesti on se, että metsät loppuvat Suomesta. Esimerkiksi HS 18.1.2025 käsitteli asiaa otsikolla ”Suomen metsiä hakataan nyt valtavasti”. Fakta kuitenkin on se, että metsiä on hakattu suhteellisesti enemmänkin joskus aiemmin kuin mitä hakataan nyt.
1970-luvun alussa metsien puuston kasvu arvioitiin n. 60 miljoonaksi kiintokuutiometriksi. Viime vuonna se arvioitiin runsaaksi 100 miljoonaksi kiintokuutiometriksi. Hakkuut olivat viime vuonna alle 3,5 % vuotuisesta kasvusta. Viimeisten 50 vuoden aikana tuo luku on ylittynyt tältä osin vain muutaman kerran. Suurin osa vuotuisesta kasvusta on jäänyt ja jää näillä näkymin jatkossakin metsiin.
Kun ylijäämäkasvua on kertynyt kasvun päälle, Suomen metsien puuston volyymi on lähes kaksinkertaistunut viimeisten n. 50 vuoden aikana. Kun 1970-luvun alussa metsiemme puun määräksi arvioitiin n. 1,5 miljardia kiintokuutiometriä, kun sen kooksi arvioidaan nykyisin n. 2,5 miljardia kiintokuutiometriä.
Mediassa usein uloskirjoitettu ja vieläkin useammin rivien väliin sijoitettu viesti on se, että metsät loppuvat Suomesta.
Metsät eivät ole loppumassa Suomesta, vaikka mediassa niin annetaan ymmärtää.
HS 17.1.2025 HS kirjoitti, että ”Metsistä tuli ilmastopahis – Tutkijoiden varoituksia ei kuunneltu, sanoo ilmastopaneelin puheenjohtaja”. Juttu perustui Luonnonvarakeskuksen tiedoille. Tästäkin on olemassa toisenlaisia käsityksiä. Niiden mukaan Suomen metsät ovat edelleen hiilinielu Sen sijaan metsämaan kykyä sitoa hiiltä on meillä muuttunut, sanovat toiset tutkijat.
Juuri tätä kirjoitettaessa tuli tieto (Metsälehti 31.1.2025), että Ruotsissa sekä metsä ja metsämaamaa muodostavat hiilinielun. Miksi ne eivät muodostaisi Suomessa. On vaikea uskoa, että metsien tilanne muuttuisi maiden rajalla. Luken mukaan ero selittyy osin sillä, että Ruotsissa maaperän hiilivaraston muutos perustuu mittauksiin ja Suomessa Yasso07-malliin. Miksi? Mikä malli mittaa oikein?
Vaikka asia on epäselvä, niin se on varmaa, että metsäkeskustelussa viesti liikahakkuista jatkaa voittokulkuaan.
Soiden entisöiminen on osoittautumassa sekin kaksipiippuiseksi asiaksi. Suometsätieteen professori Annamari Laurén totesi Audiomedian haastattelussa 28.2.2025, että ”Ojitetut suot ovat hiilinieluja, silloin kun soiden puuston kasvu lasketaan mukaan. Jos suo kuivatetaan, maan hiilivarasto vähenee. Jos halutaan viilentää ilmastoa lyhyemmällä kuin sadan vuoden tähtäimellä, niin suometsät kannattaa pitää puustoisena ja kasvamassa ja nostaa pohjaveden pintaa tuotannossa olevissa suometsissä.”
Jos tämä on totta, miksi silloin vaaditaan suo-ojien tukkimista?
Ja, vielä kattava ihmetys metsiä ajatellen ja koko mediaa. Miksi media ei ole käsitellyt vuosiin – eikä käsittele nykyisinkään metsän ja metsätalouden merkitystä Suomen tulevaisuudelle.
Jos metsä ja sitä myötä metsäteollisuus tehdään Suomessa vaikeaksi, se merkitsee jopa tuhansien ihmisten elämän romahtamista ja työpaikkojen katoamista ja miljardien menetystä Suomalaiselle yhteiskunnalle. Tätä asiaa media ei käsittele lainkaan. Mieluummin puhutaan vaikkapa suo-ojista.
Myös monet muut kuin metsää koskevat luonto- ja ympäristöasiat ovat vastaavalla tavalla hyvin ristiriitaisia. Esimerkiksi susi saa Helsingin vikkelistä tappaa, vaikka kuinka paljon ihmisten lemmikkejä ja karjaa ja muodostaa uhan koululapsille, kunhan se tapahtuu kaukana, eikä koske rintamaiden ihmisiä.
Tietenkin suden pitää kuulua Suomen luontoon. Mutta, jokin vika tässäkin asenteessa käsitellä ihmisiä asuinpaikan mukaan.
Pelikenttä luontoasioissa on miehitetty luonto- ja ympäristöasioissa miehillä ja naisilla oikealla ja vasemmalla.
Tekemistä on paljon. Nyt on aika keskustan ottaa luonto- ja ympäristökeskustelun keskikenttä haltuun.
Suomenmaa julkaisee viikottain politiikan ja median asiantuntijoiden Vieraskynä-kirjoituksia. Kirjoituksissa analysoidaan puoluepolitiikan asetelmia ja suomalaista yhteiskuntaa muovaavia trendejä. Vieraskynissä esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajien omia näkemyksiä.