Välit ratkaistiin nyrkein – tuore kirja kertoo lasten leikeistä ja kaverisuhteista 1900-luvun Suomessa

Historia

Upseeriperheen poika Gustav Hägglund vietti ensimmäiset elinvuotensa umpisuomalaisissa varuskuntakaupungeissa, mutta sotien jälkeen perhe muutti Helsinkiin ja 8-vuotias ”Kyösti” laitettiin ruotsinkieliseen kouluun.  

Toisena koulupäivänä edessä istunut poika sanoi Gustaville jotain, mitä tämä ei heikolla kielitaidollaan ymmärtänyt. Varmuuden vuoksi Gustav päätti potkaista poikaa.  

– Ajattelin, että varmaan se oli jotenkin hävytön.

Syntyi kahakka, jonka Gustav voitti, olihan hän jo entisessä koulussaan Mikkelissä tapellut harva se ruokatunti. Hävinnyt poika värväsi vanhemman kaverinsa rökittämään tulokkaan, mutta hänetkin Gustav nitisti.  

Seuraavaksi Gustavia uhkaili jo kokonainen poikajengi. Hän tunnusti tilanteen äidilleen, joka kehotti poikaa tarjoamaan jengin johtajalle suklaata.  

– Toinen sisareni oli Ruotsissa piikomassa ja lähettänyt suklaata, jota ei siihen aikaan saanut mistään. Niin minä sitten annoin Jallelle suklaata, ja meistä tuli parhaat kaverit. 

Kenraali Gustav Hägglund muistelee lapsuuttaan Antti Malisen ja Tuomo Tammisen kirjassa Leikitäänkö? Lasten kaverisuhteet 1900-luvun Suomessa.  

Kirjassa kuvataan, millaista suomalaislasten elämä oli viime vuosisadalla tilanteissa, joissa aikuiset eivät olleet läsnä. Millaisia leikkejä leikittiin ja keiden kanssa? Miten ystävyyssuhteet syntyivät ja mitä ne merkitsivät? 

Hägglundin tarina on varsin tavallinen, sillä suomalaispojat ovat perinteisesti ratkoneet välejään nyrkein. Poikien keskinäistä mukilointia ymmärrettiin ja pidettiin jopa luonnollisena pitkälle 1900-luvun jälkipuolikkaalle asti. 

Aikuiset eivät tilanteisiin juuri puuttuneet, vaan lasten annettiin selvittää asiansa itse. Vanhemmille tai opettajalle kantelua pidettiin petoksista pahimpana niin lasten kuin aikuistenkin keskuudessa.  

– Kokemastaan tai todistamastaan vääryydestä kertonut saattoi saada jyrkemmän tuomion kuin varsinainen väärintekijä, tutkija Antti Malinen ja toimittaja Tuomo Tamminen kirjoittavat.  

Pojat painivat 1950-1960-lukujen vaihteessa.

gglundin lisäksi lapsuutensa leikkejä ja ystäviä muistelevat kirjassa muun muassa presidentti Tarja Halonen, kirjailija Mauri Kunnas, piispa Kaisa-Mari Hintikka ja näyttelijä Antti Holma.  

Lisäksi kirjassa on hyödynnetty laajoja muistitietoaineistoja, joissa tavalliset suomalaiset kertovat lapsuudestaan. Vanhimmat kirjoitukset ja haastattelut ovat peräisin vuodelta 1972, ja niissä esiintyvät henkilöt ovat eläneet lapsuuttaan 1900-luvun alun Suomessa.  

Kaikkein varhaisimmissa muisteluissa leikit ja kaveruussuhteet ovat esillä harvoin. Muistot keskittyvät arkeen ja siitä selviämiseen.  

Vuosisadan alun lapsilla oli vähän joutilasta aikaa leikkeihin. Leikkiminen kyllä tunnistettiin lapsille ominaiseksi toiminnaksi, mutta tärkeintä oli työ.  

Maaseudulla jo kolmivuotiaalla saattoivat olla omat askareensa, jotka hänen piti hoitaa. Muutamaa vuotta vanhemmat joutuivat usein huolehtimaan jo monesta pikkusisaruksestaankin.  

Vuonna 1921 voimaan tullut oppivelvollisuus tarkoitti mullistusta varsinkin monen maalaislapsen elämään. Koulupäivän ajan lapsi oli vapaa kodin töistä ja pääsi ikäistensä seuraan.  

Malisen ja Tammisen mukaan erityisesti koulumatkat olivat monien suomalaisten muistelmissa lapsuuden kulta-aikaa. Matka saattoi olla pitkä, mutta kavereiden kanssa kulkiessa aika ja mielikuvitus lensivät.  

Varsinkin kotimatkaan vierähti helposti tunti jos toinenkin.  

– Koulusta kotiin päästessään useimpia odottivat kotityöt, mutta matkalla metsien halki tai pellon viertä ei ollut aikuisia vahtimassa. 

Lasten vapaa-aika lisääntyi ja kaverisuhteet kasvattivat merkitystään 1900-luvun kuluessa. Ensimmäisinä uudenlaisesta vapaudesta pääsivät Malisen ja Tammisen mukaan nauttimaan kaupunkilaispojat.  

Kotityöt pitivät tyttöjä sisällä kaupungeissakin, mutta pojat olivat vapaampia kuljeskelemaan ja keksimään ajanvietettä. Asunnot olivat ahtaita ja lapsia paljon, joten jälkikasvun toivottiinkin viettävän aikaa ulkona.  

Poikajoukkojen reviirit olivat laajoja ja seikkailut saattoivat ulottua kaupungin toiselle laidalle asti. Leikit olivat usein uhkarohkeita: hypittiin tukeilla tai jäälautoilla, kaiveltiin sodanaikaisia räjähteitä tai ärsytettiin talonmiestä.  

Pojat liikuskelivat sakkeina, joihin saattoi kuulua parhaimmillaan parikymmentäkin lasta. Turussa 1950-luvulla tutkituilla poikasakeilla oli nimet, joillakin jopa omat säännöt ja lehdet.   

Lastentarha Barnabon lapsia matkalla kelkkamäkeen Helsingissä vuonna 1920. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo

Vähitellen myös kaupunkilaistyttöjen ja maaseudun lasten vapaa-aika alkoi lisääntyä. Kasvatus vapautui, lapsia alettiin arvostaa omina itsenään ja kaverisuhteiden merkitys tunnistettiin.  

Kun asuntojen koko kasvoi, lapset saivat leikkiä sisälläkin. Joillakin oli jopa oma huone.  

Varsinkin monet uusissa kaupunkilähiöissä varttuneet tytöt ja pojat muistelevat lapsuuttaan hyvin vapaana ja itsenäisenä. Aikuiset olivat töissä, lapsilla paljon vapaa-aikaa ja polkupyörillä pääsi kauas kotoa.  

Malinen ja Tamminen arvelevatkin, että 1970- ja 1980-luvuilla suomalaislasten reviiri oli laajempi kuin koskaan aikaisemmin tai myöhemmin. 

Kavereilla oli lasten elämässä entistä suurempi rooli. Toisaalta myös yksinäisyydestä ja koulukiusaamisesta alettiin puhua enemmän. 

Malinen ja Tamminen pohtivat kirjassaan, miten kulloinenkin yhteiskunnallinen tilanne on näkynyt lasten välisissä suhteissa ja leikeissä.  

Heidän mukaansa lapset omaksuivat yleensä jo varhain oman paikkansa yhteisössä. Kaverit löytyivät tavallisesti samasta yhteiskuntaluokasta, vaikka muistitietojen mukaan lapsia harvoin suoranaisesti kiellettiin leikkimästä esimerkiksi ”punikkien” tai ”porvarien” lasten kanssa.  

Imatralla lapsuutensa viettänyt eduskunnan entinen puhemies Riitta Uosukainen muistelee kirjassa, kuinka kodin lähellä kulkenut tie muodosti jakolinjan lasten leikeissä.  

Tien toisella puolella oli ”herrojen” eli teknikkojen ja insinöörien lapsien metsä, kun taas Uosukaisen perhe oli tavallista työväkeä, vaikkakin oikeistolaisittain ajattelevaa. Herrojen lasten kanssa ei tapeltu, mutta pidettiin kuitenkin hajurakoa. 

Entä miltä 2000-luvun lapsuus näyttää edelliseen vuosisataan peilattuna? Malisen ja Tammisen mukaan merkittävä ero 1900-lukuun verrattuna on se, että nykyisin monet vanhemmat viettävät paljon aikaa lastensa kanssa.  

Äidit ja isät ovat mukana lasten harrastuksissa ja osallistuvat myös heidän kaverisuhteidensa ylläpitoon ja setvimiseen.   

Lasten keskinäiset leikit ovat niin ikään muuttuneet. Ulkona ollaan aiempaa vähemmän, ja aikaa vievät erilaiset ruudut ja älylaitteet.  

Monet kantavat huolta nykylasten lapsuudesta, mutta niin on ollut kautta aikojen. Jo vuonna 1854 kirkkoherra ja kansanperinteen kerääjä J. W. Murman murehti, miten sadut ja taiat ovat lapsilta unohtuneet ja ”entisiäkään leikki vähiä ei enään näe”.  

Malinen ja Tamminen varoittelevatkin asettamasta omaa lapsuutta normiksi, johon mennyttä tai nykyaikaa peilataan. Yhteiskunta ja kulttuuri luovat lapsuudelle aina omanlaisensa mahdollisuudet ja rajoitukset. 

– Siksi eri aikoina ja eri paikoissa elettyä lapsuutta ei yleensä ole mielekästä verrata toisiinsa niin, että yhden sukupolven lapsuus määriteltäisiin rikkaammaksi tai täydemmäksi kuin jonkin toisen. 

 

Antti Malinen ja Tuomo Tamminen: Leikitäänkö? Lasten kaverisuhteet 1900-luvun Suomessa. Gaudeamus, 496 s.