Tappajahain hyytävin tarina on totta – USS Indianapolis kuljetti tuomiopäivän aseen ja kohtasi karmivan lopun
Heinäkuun 16. päivänä 1945 San Franciscon Hunters Pointin telakalla valmisteltiin lähtöön sota-alusta, jonka huippusalainen lasti tulisi muuttamaan maailmaa pysyvästi.
RisteiLIJä USS Indianapolisiin oli lastattu lyijyllä vuorattu salaperäinen terässäiliö, joka pultattiin kiinni aluksen päällikön, kommodori Charles B. McVay III:n, kajuutan lattiaan.
Miehistölle kerrottiin, että kyseessä oli sotaonnen kääntävä salaisuus. Todellisuudessa Indianapolis kantoi vatsassaan ”Little Boy” -atomipommin uraaniydintä ja laukaisukoneistoa. Alle kolme viikkoa myöhemmin kyseinen ase pyyhkisi Hiroshiman kaupungin pois maailmankartalta.
Indianapolis oli Portland-luokan raskas risteilijä joka oli nähnyt Tyynenmeren taisteluiden verisimmät vuodet.
Alus oli palvellut amiraali Raymond Spruancen lippulaivana ja selviytynyt lukuisista ilmahyökkäyksistä ja kamikaze-iskuista. Se oli nopea, voimakas ja luotettu, mutta sen varustelussa oli paha puute: aluksessa ei tiettävästi ollut vedenalaista kaikuluotainta sukellusveneiden havaitsemiseen.
Matkallaan San Franciscosta Tinianin saarelle alus kiisi 5 000 mailia vain kymmenessä päivässä. Kun tappava rahti oli purettu Tinianilla 26. heinäkuuta, Indianapolis sai määräyksen jatkaa matkaansa Guamille ja sieltä edelleen kohti Leyten saarta Filippiineillä.
Jostakin syystä alus lähetettiin matkaan yksin, vaikka matkareitti kulki tunnettujen vihollisalueiden halki.
Heinäkuun 30. päivän vastaisena yönä Filippiinienmerellä näkyvyys vaihteli. Kommodori McVay oli antanut määräyksen siksak-väistöliikkeiden lopettamisesta, koska uskoi pimeyden suojaavan alusta.
Aaltojen alla vaani kuitenkin japanilainen sukellusvene I-58. Aluksen kapteeni Mochitsura Hashimoto havaitsi taistelulaivaksi uskomansa amerikkalaisen risteilijän siluetin ja laukaisi kuuden torpedon sarjan.
Kello 00.15 kaksi torpedoista osui. Ensimmäinen räjähti keulassa, toinen repäisi reiän keskilaivaan polttoainetankkien ja ammusvarastojen kohdalle.
Tuhovoima oli valtava. Valot sammuivat, viestintäjärjestelmät mykistyivät ja vesi alkoi vyöryä sisään hallitsemattomasti. Vain kaksitoista minuuttia myöhemmin 186-metrinen sotalaiva nousi pystyyn ja katosi syvyyksiin.
Noin 1 200 miehen miehistöstä noin 300 meni aluksen mukana pohjaan. Loput 900 miestä jäivät vellomaan mustaan veteen ilman pelastusveneitä, juomavettä tai ruokaa.
Monet olivat loukkaantuneet pahasti räjähdyksissä. He uskoivat, että laivasto huomaisi aluksen puuttumisen ja apu tulisi aamulla. He eivät voineet tietää, että heidät oli unohdettu.
Seuraavat neljä vuorokautta olivat pelastusta odottaville merisotilaille täyttä painajaista. Merivirrat hajottivat selviytyjät pieniin ryhmiin. Päivisin trooppinen aurinko poltti ihon vereslihalle ja öisin hypotermia hytisytti miesten luita.
Suurin kauhu nousi kuitenkin syvyyksistä. Haihyökkäykset alkoivat jo ensimmäisenä päivänä. Aluksi ne keskittyivät kuolleisiin, mutta pian hait alkoivat saalistaa myös eläviä. Hait olivat todennäköisesti valkopilkkahaita, jota kuuluisa tutkimusmatkailija Jacques Cousteau piti ihmiselle kaikkein vaarallisimpana hailajina.
Koko maailman tietoisuuteen Indianapolisin miehistön kauhut tulivat uudelleen vuonna 1975, kun Steven Spielbergin menestyselokuva Tappajahai (Jaws) sai ensi-iltansa.
Elokuvan maineikkaassa kohtauksessa Robert Shaw’n esittämä haidenmetsästäjä Quint paljastaa kuuluvansa Indianapolisin selviytyjiin. Shaw’n monologi perustui eloonjääneiden omiin, hyytäviin todistuksiin.
– Joskus se hai katsoo suoraan sinuun. Suoraan silmiin. Haissa on se juttu, että sillä on… elottomat silmät, mustat silmät, kuin nuken silmät. Kun se hyökkää kimppuusi, se ei vaikuta elävältä. Kunnes se puree sinua, ja ne mustat silmät kääntyvät valkoisiksi. Ja sitten, ah, sitten kuuluu se kamala korkea huuto ja valtameri muuttuu punaiseksi, ja huolimatta kaikesta hakkaamisesta ja huutamisesta ne kaikki tulevat paikalle ja repivät sinut kappaleiksi, Shaw maalaili.
Toinen tehokas tappaja oli jano. Meriveden juominen johti hallusinaatioihin, jotka johtivat myös yhteenottoihin, kun hourailevat merimiehet luulivat tovereitaan japanilaisiksi sukeltajiksi ja hyökkäsivät toistensa kimppuun.
Elokuun 2. päivän aamuna pelastus saapui sattuman kautta. Rutiinipartiolla ollut amerikkalaiskone havaitsi vedessä valtavan öljyläikän ja satoja päitä. Käynnistynyt massiivinen pelastusoperaatio tuli jo monelle myöhässä.
Vedestä nostettiin vain 316 miestä. Noin 900:sta veteen jääneestä yli 500 oli menehtynyt janoon, hulluuteen ja haiden hampaisiin. USS Indianapolisin uppoaminen on edelleen Yhdysvaltain laivastohistorian suurin yksittäinen tappio avomerellä.
Pian pelastuksen jälkeen alkoi syyllisen etsintä. Useita kohtalokkaita virheitä tehnyt laivasto tarvitsi syntipukin. Aluksen päällikkö Charles B. McVay III asetettiin sotaoikeuteen, ja hänestä tuli ainoa amerikkalainen kapteeni koko sodassa, joka tuomittiin aluksensa menettämisestä taistelussa.
Vaikka laivasto yritti vaientaa tapauksen, McVayn elämä oli suistunut raiteiltaan. Ansioitunut meriupseeri sai vuosikymmenten ajan vihakirjeitä menehtyneiden omaisilta. Vuonna 1968 syyllisyyden painama McVay ampui itsensä kotinsa pihalla, joidenkin tietojen mukaan univormuunsa pukeutuneena.
Vuonna 1996 vasta 11-vuotias koulupoika Hunter Scott alkoi tutkia tapausta historianprojektiaan varten. Scottin tutkimus johti kansalliseen kampanjaan McVayn maineen puhdistamiseksi, ja vuonna 2000 kongressi ja presidentti Bill Clinton allekirjoittivat päätöksen, joka vapautti McVayn syyllisyydestä.
USS Indianapolisin hylky löydettiin vuonna 2017 Filippiinienmereltä. Noin 5 500 metrin syvyydessä makaava alus on säilynyt melko hyvin.