Sodasta tuli rikos – johtavat natsit kuulivat tuomionsa 75 vuotta sitten

Nürnbergin syytetyillä oli taakkanaan monenlaista. Kansanmurhat, sotarikokset ja sodan aloittaminen eivät jääneet rankaisematta.
Historia

Nürnberg valittiin oikeudenkäyntien paikaksi hyvästä syystä.

Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue eli natsipuolue (Nationalsozialistische Deutsche Arbeiterpartei, NSDAP) piti kaupunkia jonkinlaisena pyhättönään. Puoluepäivät järjestettiin siellä, ja natsien rotulakeja kutsuttiin Nürnbergin laeiksi.

Vuonna 1945 kaupungin historiassa tapahtui toisenlainen käänne, kun liittoutuneet valitsivat Nürnbergin johtavien natsien oikeudenkäyntien järjestämispaikaksi. Syyt olivat ensisijaisesti käytännölliset, mutta symboliikkakin vaikutti.

Tuomioiden lukemisesta tuli perjantaina 1. lokakuuta kuluneeksi 75 vuotta.

Toinen maailmansota päättyi Euroopassa Saksan antautumiseen 8. toukokuuta 1945. Antautuminen oli ehdoton, ja liittoutuneilla oli oikeus päättää siitä, mitä seuraavaksi tapahtui.

Natsi-Saksa taisteli loppuun asti, sillä maan johtaja Adolf Hitler ei suostunut harkitsemaankaan antautumista. Liittoutuneiden, eli Neuvostoliiton idässä sekä pääosin Yhdysvaltojen ja Yhdistyneen kuningaskunnan lännessä piti siis edetä käytännössä pääkaupunki Berliiniin asti, jotta natsihallinnon saattaisi pakottaa antautumaan.

Hitler teki itsemurhan tajuttuaan tappion väistämättömäksi 30. huhtikuuta, ja valta siirtyi Hitlerin tahdon mukaisesti suuramiraali Karl Dönitzille, josta tuli valtakunnanpresidentti, sekä propagandaministeri Joseph Goebbelsille, josta tuli valtakunnankansleri. Goebbels kuitenkin teki itsemurhan jo seuraavana päivänä.

Maavoimien päällikkö, marsalkka Wilhelm Keitel allekirjoitti rauhansopimuksen Dönitzin valtuuttamana Neuvostoliiton marsalkka Georgi Žukovin kanssa 8. toukokuuta.

Osa kansallissosialistisen Saksan johtajista antautui itse, osaa liittoutuneiden piti etsiä. Jotkut paljastuivat vahingossa.

Eräs korkean profiilin natsi, joka jäi kiinni sattumalta, oli päätoimittaja ja aluejohtaja Julius Streicher. Streicher julkaisi antisemitistisiä Der Stürmer-sanomalehteä sekä lastenkirjallisuutta. Lehti ilmiantoi juutalaisia ja Streicher kutsuikin itseään juutalaistenpyydystäjä numero yhdeksi.

Muuan juutalainen yhdysvaltalaismajuri poikkesi tien varressa olleeseen maalaistaloon eräässä alppikylässä. Valkeapartainen mies maalasi siellä paraikaa kuvaa. Huvin vuoksi majuri puhutteli miestä jiddisin kielellä sanoen miehelle: ”Te näytätte aivan Julius Streicherilta.” Mies vastasi pelästyneenä: ”Mistä te minut tunnette?”

Toukokuun mittaan käytännössä kaikki Saksan johtajat olivat päätyneet liittoutuneiden valvontaan.

Osa etsityistä joutui natsien jäljittäjien käsiin paljon myöhemmin, kuten holokaustin eli juutalaisten kansanmurhan käytännön toteutuksen suunnittelija Adolf Eichmann vuonna 1960, ja osan kuolema paljastui vasta myöhemmin. Hitlerin yksityissihteeri ja NSDAP:n puoluekanslian johtaja Martin Bormann oli kuollut jo muutama päivä Hitlerin jälkeen, mutta tästä saatiin todisteet vasta 1970-luvulla ja täysi varmuus vasta vuonna 1998.

Jotkut pääsivät pakenemaan jäämättä koskaan kiinni. Tällaisista natseista tunnetuin lienee julmia ihmiskokeita tehnyt SS:n hauptsturmführer (kapteeni), lääkäri Josef Mengele. Salaisen poliisin Gestapon johtajan Heinrich Müllerin kohtalo taas on jäänyt arvoitukseksi, mutta hänen epäillään kuolleen sodan viimeisinä päivinä.

Oikeudenkäynnin aloittaminen vaati pitkät valmistelut. Liittoutuneiden johtajien kesken oli myös erimielisyyttä siitä, miten tuomioiden kanssa pitäisi toimia. Neuvostoliitto ehdotti näytösoikeudenkäyntejä ja brittien taholta esitettiin jopa nopeita teloituksia. Yhdysvaltojen vaatimus kuitenkin voitti, ja syytetyille tarjottiin oikea, juridisesti validi oikeudenkäynti.

Ennen oikeudenkäyntien alkua piti ratkaista useampi juridinen ongelma.

Saksa oli tunnustettu valtio, ja syytteeseen asetetut olivat toimineet Saksan lakien mukaan. Syytteiden henkilökohtaistamiseksi piti tehdä tulkinta salaliitosta rauhaa vastaan. Samoin natsijärjestöt tuli julistaa rikollisjärjestöiksi.

Erityisen tärkeä pohja oli Briand-Kellogg-sopimus. 1928 solmittu sopimus oli kieltänyt sodankäynnin politiikan välineenä. Siksi saksalaisia saatettiin syyttää rikoksista rauhaa vastaan. Silti syytteissä on nähtävissä taannehtivan oikeuden elementtejä, joita ei yleensä hyväksytä. Sodan näkeminen rikoksena kuitenkin kallisti vaa’an syyttämisen puolelle.

Sitäkin pohdittiin, pitäisikö natsijohtajat tuomita saksalaisissa tuomioistuimissa, mutta sotarikosoikeuden katsottiin olevan ennemmin niiden maiden tehtävä, joita vastaan Saksa oli toiminut. Tässäkin suhteessa kritiikkiä on herättänyt se, että tuomitsijoina olivat vain Neuvostoliitto, Yhdysvallat, Britannia ja Ranska.

Kaiken kaikkiaan syytekohtia laadittiin neljä.

Ensimmäinen syytekohta perustui juuri näkemykseen sodasta rikollisena toimena. ”Osallistuminen salaliittoon tai yhteiseen suunnitelmaan rauhaa vastaan suuntautuvan rikoksen tekemiseksi” kuului syytekohta.

”Tietyistä sotarikoksista rauhaa vastaan sekä hyökkäyssodan suunnitteleminen ja toteuttaminen” oli vastaavalla logiikalla laadittu toinen syytekohta.

Kolmas syytekohta, sotarikokset, vetosi Geneven sopimuksiin sotavankien ja siviiliväestön kohtelusta.

Neljäs, rikos ihmisyyttä vastaan-syytekohta oli ensimmäisen kerran käytössä kun Turkkia syytettiin armenialaisten kansanmurhasta vuonna 1915.

Natsi-Saksaa syytettiin sekä sotaan liittyvistä rikoksista että sodasta riippumattomista rikoksista. Juutalaisten kansanmurha oli suurelta osin sodan mahdollistama, mutta ennen kaikkea holokaustia käsiteltiin rikoksena ihmisyyttä vastaan. Natsien keskitys- ja tuhoamisleireillä kuoli noin kuusi miljoonaa natseille ei-toivottua ihmistä, joista suurin osa oli juutalaisia. Kansanmurhaan liittyi myös kidutusta ja tappavaa pakkotyötä.

Etenkin myöhemmin kritiikkiä on herättänyt se, että vaikka natsit sekä Japanin hallinto tuomittiin sotarikoksista, tekivät myös liittoutuneet sotarikoksia. Näistä ei tuomioita kuitenkaan langetettu.

Robert Jackson toimi oikeudenkäynnin pääsyyttäjänä. (Wikimedia Commons)

Ensimmäinen ja kaikkein tunnetuin oikeudenkäynti alkoi 20. marraskuuta 1945. Nürnbergin oikeudenkäyntejä pidettiin kaikkiaan 13, mutta yleensä Nürnbergin oikeudenkäynnistä puhuttaessa viitataan ensimmäiseen oikeudenkäyntiin, jossa tuomittiin korkeimmat natsihallinnon johtajat.

Tuomareiksi valittiin Jona Nikitšenko ja Aleksander Volhov Neuvostoliitosta, Geofrrey Lawrence sekä Norman Birkett Yhdistyneestä kuningaskunnasta, Francis Biddle ja John Parker Yhdysvalloista sekä Henri Donnedieu de Vabres ja Robert Falco Ranskasta. Tuomariston johtajaksi nousi Lawrence.

Syyttäjiä valittiin useampia, mutta tunnetuin heistä on pääsyyttäjänä toiminut yhdysvaltalainen Robert H. Jackson (1892–1954). Jacksonin ansiota katsotaan olevan Nürnbergin oikeudenkäyntien oikeudellinen perusta ja siitä alkanut oikeuskäytäntöperinne. Jacksonin perintöä vaalii vuonna 2001 perustettu Robert H. Jackson-keskus. Keskus jakaa esimerkiksi tietoa Nürnbergin prosesseista ja muuta oikeudellista tietoa.

Eräs dramaattisimmista hetkistä oikeudessa oli holokaustin laajuuden paljastaminen. Liittoutuneiden keskitysleireiltä kuvaamat videot näyttivät polttouunit, ruumiskasat ja muut kauheudet mitään peittelemättä. Selvinneistäkin otetut tallenteet paljastivat julman kohtelun, jota nämä olivat joutuneet kokemaan.

Robert Jacksonin puheet ovat jääneet elämään osoituksena Nürnbergin historiallisista käänteistä. Hän käänsi esimerkiksi taitavasti syytettyjen puolustuspuheet näitä itseään vastaan oikeudenkäyntien lopussa.

– Nämä miehet eivät nähneet mitään pahaa tapahtuneen, eivät puhuneet pahaa, eikä kukaan kummastellut mitä tapahtui. Kun heidän tarinansa laittaa yhteen, syntyy naurettava kuva siitä, millainen hallitus Hitlerillä oli. Siinä oli kakkosmies (Hermann Göring), joka ei tiennyt mitään luomansa Gestapon toimista. Kolmosmies (Rudolf Hess), joka oli viaton väliinputoaja, välittäen Hitlerin käskyjä lukematta niitä kuin postimies tai lähettipoika.

– Ulkoministeri (Joachim von Ribbentrop), joka ei tiennyt paljoakaan diplomatiasta, eikä mitään ulkopolitiikasta. Turvallisuuspäällikkö (Ernst Kaltenbrunner), joka oli siinä uskossa, että hänen Gestaponsa ja SD:nsä olivat jonkinlaisia liikennepoliiseja. Puoluefilosofi (Alfred Rosenberg), joka oli kiinnostunut historiantutkimuksesta, eikä tajunnut ollenkaan, mihin hänen filosofiansa johti ihmiset, Jackson luetteli.

Jos syytetyt armahdettaisiin, juuri tällaiset tarinat julistettaisiin samalla todeksi, Jackson totesi.

Tuomiot luettiin 1. lokakuuta 1946. Kaikki syytetyt eivät tuomioitaan kuitenkaan saaneet.

Martin Bormann tuomittiin kuolemaan poissaolevana, sillä hänen kohtalostaan ei ollut täyttä varmuutta. Hänet katsottiin syylliseksi kolmanteen ja neljänteen syytekohtaan. Hitlerin, Goebbelsin sekä SS-johtaja Heinrich Himmlerin kuolemasta oli varmuus, joten heille ei tuomioita luettu. Elävinä he olisivat varmasti joutuneet hirttolavalle.

Saksalaisen työrintaman johtaja Robert Ley oli päätynyt liittoutuneiden vangiksi ja Nürnbergiin, mutta hän ehti tehdä itsemurhan sellissään ennen oikeudenkäynnin alkua. Leyn tapauksen tähden turvatoimia parannettiin niin, ettei kukaan muu vanki ehtisi paeta oikeutta oman käden kautta.

Hitlerin taloudellinen tukija ja orjatyötä tehtaillaan käyttänyt Gustav Krupp von Bohlen und Halbach vapautettiin, sillä hänen todettiin kärsivän seniiliydestä ja aivohalvauksen jättämistä oireista, eikä näin ollen ollut kyvykäs oikeudenkäyntiin.

Tuomionsa kuuli 24 syytetyksi valikoidusta henkilöstä 21. Heistä kolme vapautettiin syytteistä.

Pankkimies Hjalmar Schacht oli toiminut Saksan valtiovarainministerinä vuosina 1934–37. Schachtilla oli suuri merkitys natsien ja sotatalouden rahoittamisessa 1930-luvulla, mutta sittemmin hän joutui epäsuosioon, ja menetti virkojaan.

Schachtia oli jopa epäilty Hitlerin vastaiseen salaliittoon kuulumisesta. Heinäkuun 20. päivän (1944) salamurhayrityksen jälkeen Hitler vangitutti Schachtin ja tämä vietti sodan loppuajan keskitysleirivankina.

Schacht vapautettiin syytteistä. Saksalainen oikeus tuomitsi hänet vuonna 1947, mutta kumosi tuomion vuoden jälkeen. Schacht pysyi kuitenkin kansallissosialistina, ja oli myöhemminkin mukana poliittisessa toiminnassa. Hän kuoli 93-vuotiaana vuonna 1970.

Vapauteen pääsi myös Franz von Papen. von Papen oli toiminut Saksan valtakunnankanslerina ennen natsiaikaa, ja Hitlerin varakanslerina jonkin aikaa 1930-luvun alkupuolella. Myöhemmin hän toimi suurlähettiläänä. Saksalainen oikeus tuomitsi von Papenin pakkotyöhön vuonna 1947, mutta tuomio kumottiin pian kuten Schachtinkin tapauksessa. von Papenin katsottiin tukeneen Hitlerin nousua valtaan, mistä syystä häntä syytettiin. Franz von Papen kuoli 89 vuoden iässä vuonna 1969.

Kolmas vapautettu oli kolmannen valtakunnan kansanvalistus- ja propagandaministeriön lehdistöosaston päällikkö Hans Fritzsche. Hänetkin tuomittiin myöhemmin saksalaisessa oikeudessa, mutta kuten kaksi edellistä vapautettiin. Fritzsche istui oikeudessa ikään kuin propagandaministeri Goebbelsin sijaisena. Hän kuoli syöpään vuonna 1953 53 vuoden iässä.

Nürnbergin tuomioihin ja niiden perusteisiin on liitetty paitsi sotarikoksia tehneiden henkilökohtaisten ajatusten ja toimien merkitys, myös Saksan, Euroopan ja koko ainakin läntisen maailman itsetutkiskelua.

Paitsi että sota jätti traumat, myös holokaustin koko kuvan paljastuminen järkytti saksalaisia ja eurooppalaisia, ja sai ihmiset kysymään, miten meidän maanosassamme on voitu sallia tuollaista. Miten sivistysvaltio valui tuollaisen hirmuvallan syliin?

Siksi tuomittujen henkilötarinoissakin on peilattu paljon eurooppalaista itsetuntemusta. Yksilöiden syyllisyys, syyttömyys ja moraaliset kantimet ovat saaneet monet sukupolvet pohtimaan omaa suhdettaan ihmisen mielen ja toiminnan varjopuoliin.

Korkea-arvoisin Nürnbergissä tuomittu natsijohtaja oli valtakunnanmarsalkka Hermann Göring. Ensimmäisen maailmansodan hävittäjä-ässä Göring oli mukana natsipuolueessa jo melko alussa, ja sotasankarina hän oli hyvä keulakuva Hitlerin ja kenraali Erich Ludendorffin (1865–1937) ohella.

Natseille suorastaan pyhäksi muodostuneessa tapahtumassa, epäonnistuneessa oluttupavallankaappauksessa marraskuussa 1923 Göring haavoittui reiteen poliisin tulituksessa, ja pahasti verta vuotavana kannettiin läheiseen taloon, jossa juutalainen huonekaluvalmistaja Robert Ballin antoi tälle ensiapua. Ballin vaimoineen selvisi holokaustista, sillä Göring suojeli näitä.

Ensiavun jälkeen Göring sai yksityisklinikalla hoitoa, ja kipujaan helpottamaan morfiinia. Tästä jäi tulevalle valtakunnanmarsalkalle morfiiniriippuvuus, josta hän pääsi irti vasta Nürnbergin vankeudessaan.

Natsien päästyä hallitukseen 1933 Göring oli yksi puolueen kolmesta ministeristä, Hitlerin ollessa pääministeriä vastaava valtakunnankansleri. Edellisvuonna NSDAP:sta oli tullut jo valtiopäivien suurin puolue, ja Göringistä parlamentin puhemies. Ministerinä Göring oli salkuton ministeri, mutta hänelle oli luvattu ilmailuministerin paikka, jos Saksa joskus saisi ilmavoimat.

Samalla Göringistä tuli Saksan suurimman osavaltion Preussin sisäministeri ja tässä ominaisuudessa Preussin poliisin päällikkö. Roolissaan hän perusti Preussin salaisen valtionpoliisin Gestapan, josta myöhemmin tuli pahamaineinen salainen poliisi Gestapo. Göring ei kuitenkaan johtanut poliisivoimia montaakaan vuotta.

Göring oli sotasankaruuden lisäksi myös persoonansa puolesta tärkeä propagandaväline natseille. Etäiselle Hitlerille Göring oli sopiva vastapaino esiintymällä joviaalina, rehevänä ja leppoisana kansanmiehenä, joka saattoi juoda olutta tai jutustella niitä näitä tavallisten kansalaisten seurassa. Göring oli myös eliitin keskuudessa suosittu juhlaisäntä, jolla oli taito saada ihmiset viihtymään kanssaan. Tällaiset hahmot olivat natseille tärkeitä, jotta raaempaa puolta saattoi piilotella.

Kapteeni Göring ylennettiin viidellä sotilasarvolla suoraan jalkaväenkenraaliksi vuonna 1933. Vuonna 1935 Saksa oli jo rakentanut uudet ilmavoimat, Luftwaffen, vaikka maan armeijan kokoa oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen rajoitettu ja esimerkiksi ilmavoimat kielletty Versaillesin rauhansopimuksessa. 1935 Göring nimitettiin Luftwaffen komentajaksi ja ilmavoimien kenraaliksi.

Sotamarsalkaksi Göring ylennettiin vuonna 1938, ja ainoa marsalkka eli korkea-arvoisin saksalainen sotilas hänestä jäi Werner von Blombergin eron jälkeen seuraavana vuonna. Uudestaan hänestä tuli korkein sotilas kun hänet ylennettiin muiden marsalkoiden ohi valtakunnanmarsalkaksi heinäkuussa 1940.

Alun perin Göring vastusti Hitlerin hyökkäyssuunnitelmia, mutta oli myöhemmin itsekin vastuussa epäonnistuneista operaatioista. Esimerkiksi Englannin pommitukset eivät tuottaneet tulosta, ja Stalingradiin motitettujen saksalaisjoukkojen avustuksesta ilmateitse ei tullut mitään. Epärealistiset yritykset olivat osittain seurausta Göringin huonosta arviointikyvystä morfiiniriippuvuutensa keskellä.

Hermann Göring kuvattuna sellissään vuonna 1945. (Wikimedia Commons)

Vaikka Göring suojeli muutamaa juutalaista, ei tämän voi hyvällä tahdollakaan sanoa lieventävän hänen muita toimiaan. Göring valtuutti pahamaineisen SS:n Obergruppenführer (kenraali) Reinhard Heydrichin toteuttamaan juutalaiskysymyksen ”lopullisen ratkaisun” eli holokaustin vuosien 1941 ja 1942 vaihteessa. Heydrich olisi ollut varmasti myös yksi pääsyytetyistä Nürnbergissä, mutta hänet salamurhattiin alkukesästä 1942.

Jo ennen toista maailmansotaa Göring oli kurittanut juutalaisia vaatimalla näiltä kollektiivista miljardin Saksan markan korvausta natsien itse järjestämän kristalliyön tuhoista.

Göringiä syytettiin kaikista neljästä syytekohdasta. Päästyään irti morfiiniriippuvuudestaan Göringin korkea äly pääsi oikeuksiinsa tämän puolustaessa itseään. Välillä syyttäjillä oli taitavan argumentoijan kanssa vaikeuksia, ja Göringillä oli taito saattaa myös syyttäjät noloon valoon.

Kaikkien 21 syytetyn älykkyysosamäärät ja muita psykologisia ominaisuuksia mitattiin psykologisissa testeissä. Göringin älykkyysosamääräksi mitattiin yhdessä Karl Dönitzin kanssa 138, ja he pääsivät tässä kolmannelle sijalle. Korkein älykkyysosamäärä mitattiin syyttömäksi julistetulle Hjalmar Schachtille, 143.

Göringin manipuloiva persoonallisuuskin pääsi näkyville oikeudenkäynnissä. Hän onnistui lietsomaan välillä henkistä kapinaakin syytettyjen keskuudessa voittajia vastaan. Samoin hän sai vartijoita puolelleen puheillaan näille.

– Istumme syytettyinä vain koska hävisimme sodan. Muussa tapauksessa syytettyjen penkillä olisi vastapuoli, Göring viestitti.

Taitavasta puolustuksestaan huolimatta Göring katsottiin syylliseksi kaikkiin neljään syytekohtaan ja tuomittiin kuolemaan hirttämällä. Hän teki itsemurhan muutamaa tuntia ennen tuomioiden täytäntöönpanoa syanidikapselilla. Edelleen on arvoitus, miten hänellä saattoi olla sellainen mukana sellissään. Kenties vartija, jonka kanssa hän oli ystävystynyt, toimitti kapselin entiselle valtakunnanmarsalkalle. 1893 syntynyt Göring kuoli 15. lokakuuta 1946.

Toiseksi korkea-arvoisimmaksi syytetyn penkille päätyneeksi voi Göringin jälkeen katsoa ehkä sotamarsalkka, Wehrmachtin eli maavoimien komentaja Wilhelm Keitelin. Keitel tiedettiin Hitlerin tahdottomaksi myötäilijäksi, ja häntä pilkattiinkin lempinimellä LaKeitel, lakeijan mukaisesti.

Sodan suunnitteluun ja toteuttamiseen merkittävällä tavalla, toki Hitleriä peesaten osallistunut Keitel sai syntitaakkaansa lisäämään kommando-käskyn. Paitsi että hänen komentamansa joukot tekivät sotarikoksia, Keitel suorastaan määräsi niihin käskyn kautta. Kommando-käsky velvoitti Euroopassa ja Afrikassa tavattavien kommandojen välittömään teloittamiseen, vaikka nämä tarjoutuisivat itse antautumaan.

Keitelin, kuten muidenkin puolustuksen eräänä pääargumenttina oli se, että nämä vain seurasivat käskyjä. Korkeimmatkin upseerit vetosivat siihen, että Hitleriä oli toteltava. Vasta-argumenttina olivat jo mainitut moraaliset periaatteet, Geneven sopimukset ja muut sotarikoksiksi verrattavat seikat.

Esimerkiksi marsalkka, sotasankarin asemaan noussut Erwin Rommel ja panssarikenraali Heinz Kuderian eivät suostuneet tottelemaan kommando-käskyä. Tämän syyttäjät katsoivat osoitukseksi siitä, että myös moraalisesti oikein pystyi toimimaan selvästi rikollisen käskyn edessä.

Keitel tuomittiin kuolemaan syyllisenä kaikkiin syytekohtiin.

Eräs oleellisista syistä myös kenraalieversti Alfred Jodlin kuolemantuomiolle oli kommando-käsky. Jodl totteli tässä esimiestään Keitelia ja syyllistyi näin sotarikokseen. Hänet hirtettiin muiden kuolemaantuomittujen tavoin yöllä 16. lokakuuta 1946.

Jodlin kuolemantuomio kuitenkin peruttiin müncheniläisessä tuomioistuimessa vuonna 1953. Hän sai jonkinlaisen kunnianpalautuksen, ja takavarikoitu omaisuus palautettiin Jodlin leskelle.

Syytettyjä aitiossaan. Eturivissä vasemmalta Hermann Göring, Rudolf Hess, Joachim von Ribbentrop sekä Wilhelm Keitel. Takarivissä Karl Dönitz, Erich Raeder, Baldur von Schirach ja Fritz Sauckel. (Wikimedia Commons)

Varajohtaja Rudolf Hess oli myös eräs merkittävimmistä tuomituista, vaikkakin tietyllä tavalla ”harmittomimmasta” päästä. Hänen on kuvattu olleen jossain määrin järjiltään oikeudenkäynnin aikaan, eivätkä hänen aiemmat toimensakaan antaneet kuvaa täydessä ymmärryksessä toimimisesta.

Hitler oli nimittänyt Hessin varajohtajakseen ja Hess olikin Hitlerin kakkosmies vuoteen 1941 asti. Tällöin hän toteutti erään maailmansodan kummallisimmista manöövereista.

Hess ei Englannin ystävänä halunnut sotaa Yhdistyneen kuningaskunnan kanssa, ja päätti aloittaa rauhanneuvottelut. Saksa oli pommittanut saarivaltiota edellisenä vuonna, ja maat olivat olleet virallisesti sodassa sen jälkeen, kun Ranska ja britit olivat julistaneet tekemänsä sopimuksen mukaan Saksalle sodan maan hyökättyä Puolaan 1. syyskuuta 1939.

Hess profiloitui 1930-luvulla maltillisena kansallissosialistina ja oli suosittu ulkomailla. Edustustehtävissään hän oli tavannut muiden muassa brittiläisen Hamiltonin herttua Douglas Douglas-Hamiltonin. Douglas-Hamilton oli maineikas lentäjä, ja saanut mainetta lennettyään Mount Everestin yli.

Hess koki, että Skotlannissa asuva herttua olisi hänen kontaktinsa britteinsaarilla. Hän tunnustelisi tämän kanssa rauhaa, ja katsoi voivansa esittää liittolaissopimusta. Douglas-Hamilton veisi viestiä pääministeri Churchillin suuntaan ja Hess Hitlerille.

Niinpä Hess nousi omin päin lentokoneeseen 10. toukokuuta 1941 ja suuntasi kohti Skotlantia. Koneeseen tuli vika, ja Hess hyppäsi laskuvarjolla. Hänet löysi maamies, ja vara-führer vangittiin pian.

Briteille kävi nopeasti ilmi, että Hess toimi omin päin, eikä hänellä ollut minkäänlaisia valtuuksia neuvotella. Hess vietti tästä eteenpäin koko pitkän loppuelämänsä vangittuna.

Hessin lento oli nolo arvovaltatappio natseille ja herkkupala brittipropagandalle. Hess oli jättänyt ennen lähtöään Hitlerille toimitettavaksi määräaikana kirjeen, jossa kertoi aikomuksistaan. Tämän saatuaan Hitler raivostui ja otti Hessiltä kaikki tämän arvonimet ja tehtävät. Saksalaisille Hessin ”tulemisesta hulluksi” kerrottiin lyhyessä uutisessa, Hessin kuvat poistettiin julkisuudesta eikä tästä mainittu enää koskaan virallisessa natsi-Saksassa mitään.

Nürnbergin oikeudenkäynnissä Hess katsottiin syylliseksi natsien valtaannousun avustamiseen ja sodan suunnitteluun. Hänet tuomittiin elinkautiseen vankeuteen.

Der Stürmerin julkaisijan Julius Streicherin ei katsottu osallistuneen sodan suunnitteluun eikä sotarikoksiin. Silti häntä pidettiin yhtenä pahimmista.

Hän oli liittynyt heti ensimmäisen maailmansodan jälkeen antisemitistisiin järjestöihin ja omistikin uransa juutalaisvihalle.

Natsihallintokaan ei katsonut Streicherin olleen henkisesti vakaa, ja siksi pian sodan alettua häneltä otettiin kaikki tehtävät pois päätoimittajuus mukaan lukien ja hän vietti sota-ajan luomuviljelijänä.

Streicher oli kylvänyt eripuraa esittämällä perättömiä syytöksiä muista natseista, eikä ollut siksi pitkään aikaan ollut suosittu.

Streicher sai natsijohtajien älykkyysteissä matalimman tuloksen, vaikkakin normaalin älykkyysosamäärän 106. Häntä pitivät silti henkisesti sairaana sekä omat että vastustajat, vaikkakin kykenevänä oikeudenkäyntiin.

Der Stürmer esitti mitä mielikuvituksellisimpia väitteitä juutalaisista totena ja esitti nämä pilakuvissaan rajuina karikatyyreina. Vaikka korkeimmillaan Streicher oli ”vain” natsipuolueen aluejohtaja, hänen juutalaispropagandansa toi hänet pääsyytettyjen penkille. Hän oli myös ensimmäisenä julkisesti esittänyt juutalaisten tappamista.

Toisin kuin Göring tai vaikkapa Hjalmar Schacht, Streicher ei puolustanut itseään oikeudessa taitavasti. Kun häneltä kysyttiin, pitikö hän Stürmerin sivuilla esittämiään asioita rotuvihan lietsomisena, hän vastasi kieltävästi. Streicher ilmoitti esittäneensä juutalaisista vain faktoja.

Kun oikeudenkäynnissä näytettiin videoita keskitysleirien kauheuksista, Streicher oli ilmeisimmin ainoa, jolle videoiden katsominen ei tuottanut vaikeuksia.

Pahan tai hullun natsin arkkityypiksikin kuvailtu Streicher tuomittiin kuolemaan rikoksista ihmisyyttä vastaan.

Hänen teloituksensa muodostui kaikkein värikkäimmäksi. Hirttolavalla muut sanoivat viimeisinä sanoinaan lauseita, joilla saattoi jäädä hyvälläkin tavalla mieleen jälkipolville. Streicher vain vahvisti kuvaa mielipuolisuudestaan.

Kun Streicherilta tiedusteltiin muodollisesti nimeä tämän astuessa lavalle, hän karjaisi Hitler-tervehdyksen. Viimeisiä sanoja kysyttäessä hän huusi, että ”bolševikit hirttävät vielä teidät kaikki!”

Julius Streicheria on nimitetty pahan tai hullun natsin arkkityypiksi. Hänen Der Stürmer-lehtensä levitti peittelemätöntä vihaa juutalaisia kohtaan sekä valheita näistä. Die Juden sind unser Unglück, eli juutalaiset ovat epäonnemme, oli lehden tunnuslause. Stürmer tarkoittaa hyökkääjää. (Wikimedia Commons)

Kuolemaan tuomittiin myös ulkoministeri Joachim von Ribbentrop, oikeusministerinä ja Puolan kenraalikuvernöörinä toiminut Hans Frank, sisäministeri Wilhelm Frick, pääturvallisuuspäällikkö, Heydrichin seuraaja Ernst Kaltenbrunner, Työvoiman hankinnan täysivaltainen päällikkö Fritz Sauckel, Itävallan kanslerina ja Alankomaiden miehityskomissaarina toiminut Arthur Seyss-Inquart sekä valloitettujen itäalueiden valtakunnankomissaari, Völkischer Beobachterin päätoimittaja ja natsien pääideologi Alfred Rosenberg.

Rosenbergin voi katsoa olleen hallinnossa vaikutusvaltaisempi mutta ”tolkullisempi” versio Streicherista. Hän loi rotuteorian sekä elintilan (lebensraum) käsitteen, joka oikeutti laajentumisen itään. Völkischer Beobachter ei ollut ilmaisultaan yhtä raju kuin Der Stürmer, mutta natsipuolueen pää-äänenkannattajana se osallistui luonnollisesti vastaavaan, mutta ehkä maltillisempaan yleisöön uppoavaan propagandaan. Itäalueiden komissaarina hän toteutti elintilan hankkimista ja rotuteoriaa kun juutalaisia ja slaaveja murhattiin.

Hans Frank oli yksi harvoista katumusta osoittaneista. Kaikki eivät hänelle olisi kuolemantuomiota suoneet, mutta hänen Puolassa johtamaansa hallintoa ei kuitenkaan voinut painaa villaisella. Moni ihmetteli, miksei Frank eronnut, jos hän kerran ei halunnut olla vastuussa julmuuksista. Frank selitti tätä sillä, että hän halusi vain pitää työnsä.

Vankeusrangaistukset langetettiin Hessin lisäksi kuudelle syytetylle.

Valtiovarainministeri Walther Funk sai syyllisenä kohtiin 2, 3 ja 4 elinkautisen rangaistuksen, mutta hänet vapautettiin terveydellisistä syistä vuonna 1957. Hän kuoli vuonna 1960 69 vuoden iässä.

Nuorisojärjestö Hitler-Jugendia vuosina 1933–1940 johtanut ja sittemmin Wienin aluejohtajana (gauleiter) toiminut Baldur von Schirach istui rikoksista ihmisyyttä vastaan 20 vuoden tuomion vapautuen vuonna 1966. von Schirachin asemaa auttoi se, että hän oli julkisesti vastustanut juutalaisten karkeinta kohtelua ja vaatinut saksalaisia kohtelemaan valloitettujen alueiden asukkaita paremmin. Tämä maksoi hänelle gauleiterin virkansa vuonna 1943. Hän kuoli 67 vuoden iässä vuonna 1974.

Ulkoministerinä ennen von Ribbentropia toiminut Konstantin von Neurath sai 15 vuoden tuomion syyllisenä kaikkiin syytekohtiin. Hän toimi Böömin ja Määrin kenraalikuvernöörinä vuosina 1938– 1943, kunnes erosi ajauduttuaan erimielisyyksiin Hitlerin kanssa. Hänet vapautettiin korkean iän takia vuonna 1954. von Neurath kuoli 1956 ollessaan 83-vuotias.

Suuramiraali Erich Raeder, Dönitzin edeltäjä laivaston komentajana, sai elinkautisen syyllisenä kohtiin 1, 2 ja 3. Raeder vapautettiin terveydentilan vuoksi vuonna 1955, ja hän eli 84-vuotiaaksi vuoteen 1960.

Karl Dönitz tuomittiin kymmenen vuoden vankeuteen. Häntäkin uhkasi kuolemantuomio, sillä hän oli antanut käskyn, ettei sukellusvenehyökkäysten uhriksi joutuneita vihollissotilaita saa pelastaa veden varasta. Apua antoi yllättäen yhdysvaltalaisamiraali Chester Nimitz, joka kertoi yhdyvaltalaisten toimineen samoin, sillä sukellusveneet eivät voineet ottaa aina riskiä paljastumisesta. Dönitz istui koko tuomionsa syyllisenä kohtiin 2 ja 3. Hän kuoli 89-vuotiaana jouluaattona vuonna 1980, antaen viimeisinä vuosinaan myös haastatteluita ja puhuen saksalaisveteraanien puolesta. Dönitz sai paljon anteeksi, mutta hän pysyi natsina kuitenkin elämänsä loppuun asti.

Natsismista irtautui kuitenkin yksi tuomittu.

Albert Speerin tapaus on ehkä moniulotteisin kaikista. Speer sai maineen ”hyvänä natsina” monesta syystä. Hän istui kuitenkin 20 vuoden tuomion, syynä orjatyövoiman käyttö. Syylliseksi hänet julistettiin kohtiin 3 ja 4.

Speer oli vallinneen natsihuuman keskellä liittynyt puolueen jäseneksi vuonna 1931, eli ennen Hitlerin valtaannousua. Kyvykäs arkkitehti herätti nopeasti Hitlerin mielenkiinnon, ja Speeristä tulikin puolueen virallinen arkkitehti vuonna 1934. Arkkitehtuurista intoillut Hitler halusi Speerin usein luokseen ja antoi tälle monenlaisia suunnittelutehtäviä.

Suuren vaikutuksen tekivät esimerkiksi Nürnbergin puoluepäivien valopylväät vuosina 1934–38. Speer suuntasi joukon valonheittimiä illan pimentyessä NSDAP:n massatapahtuman ympärillä kohti taivasta niin, että nämä muodostivat ikään kuin pylväikön.

Hitlerin toiveesta Speer laati suunnitelmat Berliinin muuttamisesta maailmanpääkaupunki Germaniaksi. Germanian rakennukset olisivat olleet roomalaistyylisiä, mutta Rooman rakennuskantaan verrattuna paljon suurempia, valtavia kolosseja. Esimerkiksi parlamenttitalosta olisi tullut niin suuri, että sinne olisi kehittynyt oma ilmastonsa. Maailman suurin stadionkin kuului suunnitelmiin. Valmiiksi ehti hyvin vähän.

Rakkaus arkkitehtuuriin teki Hitleristä läheisen Speerin kanssa.

– Jos Hitler olisi kyennyt ystävyyteen, minä olisin ollut se ystävä, Speer sanoi myöhemmin.

Läheisiä välejä kuvaa se, että Hitler käytti itselleen epätyypillistä huumoria Speerin kanssa. Useamman kerran, kun Speer tervehti johtajaansa natsiprotokollan mukaisesti ”Heil mein Führer”-tervehdyksellä, Hitler saattoi vastata ”Heil Speer”.

Kaikkien, myös Speerin itsensä yllätykseksi Hitler nimitti suosikkiarkkitehtinsa ministeriksi vuonna 1942.

Varusteluministeri Fritz Todt oli kuollut lento-onnettomuudessa helmikuussa. Speeriin mieltynyt Hitler halusi tälle merkittävämmän aseman kolmannessa valtakunnassa, ja näin Speer nousi varusteluministeriksi Todtin tilalle.

Speer ryhtyi määrätietoisesti parantamaan maan teollisuustuotantoa. Tässä hän käytti sota- ja keskitysleirivankeja työvoimana. Hän kuitenkin myös paransi näiden ruoka-annoksia ja oloja, mutta moni kuitenkin ajettiin kuolemaan työn uuvuttamana.

Oikeudessa Speer väitti, ettei tiennyt holokaustista, vaikka olikin käyttänyt keskitysleirivankeja työvoimana. Hän pysyi väitteensä takana elämänsä loppuun asti, mutta myöhemmin tämä on kyseenalaistettu.

Albert Speer (toinen vasemmalta) pääsi Hitlerin suosioon ja lähipiiriin, sillä hän miellytti Hitleriä sekä arkkitehtinä että persoonana. Kuvassa Speer esittelee piirustuksiaan vieressään seisovalle Hitlerille. (Wikimedia Commons)

Sotaonnen käännyttyä viimeistään vuonna 1944 Speer alkoi kääntyä ainakin jossain määrin Hitleriä ja puoluetta vastaan. Häntä uhkasi yhdessä vaiheessa jopa kuolemantuomio natsien taholta.

Epäonnisen heinäkuun 20. päivän salaliiton vuonna 1944 oli tarkoitus tappaa Hitler ja syrjäyttää muut natsijohtajat. Salaliittolaiset olisivat asettaneet valtaan oman hallituksensa ja aloittaneet rauhanneuvottelut.

Ministerilistalla oli myös Speerin nimi. Yksi merkintä kuitenkin pelasti Speerin hengen.

Speerin nimen jälkeen oli kirjoitettu ”jos mahdollista”. Tämä osoitti, ettei Speer ollut mukana salaliitossa, vaikka nimen löytyminen listalta antoi aihetta epäillä Speerin ajatuksia ja yhteyksiä. Hitler kuitenkin luotti Speeriin loppuun asti.

Kun sota oli lopuillaan, Speer asettui vastustamaan Hitlerin toimia ainakin kerran suoraan. Hitler olisi halunnut käyttää poltetun maan taktiikkaa liittoutuneiden edetessä Saksaan. Speer esti tämän toteutumisen, sillä hän ei halunnut tuhota Saksan infrastruktuuria, jota tarvittaisiin myös sodan jälkeen.

Toisessa tarinassa todisteena on lähinnä Speerin sana, jonka tosin on vahvistanut Speerin alainen. Speer olisi toteuttanut Hitlerin salamurhan, jotta Saksa voisi tehdä rauhan. Hitler vaati taistelua loppuun asti, ja tämä tarkoitti Saksalle ja saksalaisille kuolemaa ja tuhoa joka hetki.

Speer etsi kertomansa mukaan kaasua, jota vapauttaisi pommilla Hitlerin bunkkeriin. Hän oli sanojensa mukaan jo lähtenyt pudottamaan pommia ilmanvaihtokanavasta bunkkeriin, mutta suunnitelma kariutui, sillä turvajoukot olivat korottaneet ilmanvaihtoputkea niin, ettei Speer päässyt putkelle.

Vaikka Speerin suunnitelmaa ei voi todistaa, moni tutkija on arvioinut tämän ainakin harkinneen kuvailemansa suunnitelman toteuttamista.

Oikeudessa Speer poikkesi muista syytetyistä osoittamalla katumusta ja hyväksymällä vastuunsa. Speeriltä oli osin taitava manööveri hyväksyä nimenomaan vastuu, mutta ei syyllisyyttä.

Katumusta Speer osoitti sekä julkisesti että yksityisesti. Eräs Speerin kanssa tekemisissä ollut vartija on kertonut, että syyllisyyden tunne painoi Speeriä, ja tämä aidosti ymmärsi toimineensa väärin.

Speer oli yhteistyökykyinen vanki ja myös tuomitsi hirmuteot. Tämä ei pelastanut häntä vankilalta, vaan syyllisenä sotarikoksiin ja rikoksiin ihmisyyttä vastaan hänet tuomittiin vankeuteen, josta vapautui vuonna 1966.

Loppuelämänsä aikana Speer kirjoitti useita hyvin menestyneitä kirjoja ja antoi useaan otteeseen myös haastatteluja. Hän kertoi natsiajoista hyvin avoimesti, mutta vaikeni tiedoistaan holokaustin suhteen. Speerin anteeksipyynnöt ja katumus kuitenkin saattoivat hänet tuomittujen joukosta parhaaseen valoon. Saksalaisille Speer oli tärkeä hahmo siksi, että he saattoivat nähdä Speerissä itsensä: Tavalliset, normaalilla moraalilla varustetut ihmiset joutuivat toimimaan hirmuvallan ehdoilla, mutta pääsivät lopulta irtautumaan siitä.

Albert Speer kuoli 76 vuoden iässä lontoolaisessa hotellihuoneessa vuonna 1981. Hänen jälkeensä elossa oli vielä yksi Nürnbergin pääoikeudenkäynnissä tuomittu.

Kaikkiaan Nürnbergin oikeudenkäyntejä käytiin pääoikeudenkäynti mukaan lukien 13. Muissa oikeudenkäynneissä tuomittiin esimerkiksi natsituomareita-, lääkäreitä ja sotarikoksiin syyllistyneitä. Kuolemantuomioita jaettiin yhteensä 25.

Einsatzgruppen-oikeudenkäynnissä syyttäjänä toiminut, nyt 101-vuotias Ben Ferencz muisteli vuonna 2017 oikeudessa kohtaamiaan asioita. Einsatzgruppet olivat ryhmiä, joiden tavoite oli tappaa itärintamalla natseille ei-toivottu väestö näiden valloittamilta alueilta. Einsatzgruppet tekivät julmuuksia, joita harva voi käsittää, mutta itsekin juutalainen, julmuuksista vastanneita silmiin katsonut Ferencz löysi selityksen.

– Näin tavallisia, kunnollisia kansalaisia, jotka täyttivät velvollisuutensa. Sota tekee muuten kunnollisista ihmisistä petoja.

Rudolf Hess oli viimeinen elossa ollut Nürnbergin pääoikeudenkäynnissä syytetty. Hän eli noin puolet elämästään, eli vuodet 1941–1987 vangittuna, ensin Britanniassa, sitten Saksan Landsbergissa ja tuomion saamisen jälkeen Spandaussa. Hess kuvattuna Landsbergin tutkintavankeudessa vuonna 1945. (Wikimedia Commons)

Viimeinen elossa ollut pääoikeudenkäynnissä syytetty oli vara-führer Hess. ”Spandaun viimeinen vanki” vietti elämänsä viimeiset 21 vuotta yksin vankilassa, joka oli tarkoitettu 1. lokakuuta 1946 tuomituille vangeille.

Länsivallat esittivät useasti Hessin vapauttamista tämän ikäännyttyä, mutta Neuvostoliitto vaati Hessin pitämistä vankeudessa. Syynä oli Spandaun vankilan sijainti Länsi-Berliinissä. Voittajavallat olivat nimittäin jakaneet vahtivuorot, ja Neuvostoliiton etu oli se, että he pääsivät länsiblokin puolelle vahtivuorollaan.

Hess teki itsemurhan vankilassa 93-vuotiaana vuonna 1987. Hän eli tuomituista vanhimmaksi.

Edelleen kiistellään siitä, oliko kyseessä itsemurha vai länsivaltojen lavastus, jotta Neuvostoliitto saataisiin pois Spandausta. Hessin kuoleman jälkeen Spandau purettiin, jotta siitä ei tulisi uusnatsien pyhiinvaelluspaikka.

Hessin haudasta tällainen paikka tuli, joten tästä syystä Hessin ruumis poistettiin haudasta heinäkuussa 2011 ja polttohaudattiin. Tuhkat siroteltiin mereen omaisten läsnä ollessa.

Nürnbergin oikeudenkäynti antoi vahvan esimerkin myös tuleville sotaoikeudenkäynneille ja kansainvälisen politiikan periaatteille. Sodasta tuli rikos, samoin rikoksista ihmisyyttä vastaan saattoi syyttää. Nürnbergin periaatteiden mukaisesti tuomioita on annettu esimerkiksi Jugoslavian hajoamissotien aikana tapahtuneista rikoksista.

Lähteitä:

Christopher Ailsby, Kolmas valtakunta – Hitlerin Saksan tärkeimmät tapahtumat päivä päivältä. Gummerus 2005.

Maailmanhistorian pikkujättiläinen. WSOY 1988

Hitlerin pahan piiri-dokumenttisarja (Netflix 2017)

Natsijohtajien älykkyysosamäärät, Iltalehti 11.11.2010

Nazis on trial-dokumentti (DW Documentary, englanniksi)

Understanding the Nuremberg Trials (Museum of Jewish Heritage-museo, englanniksi)

Nuremberg Trials: Films that brought the Nazis to justice-dokumentti (Imperial War Museums-museo, englanniksi)

Die Pressen artikkeli Julius Streicherista (saksaksi)

Albert Speer, Kolmannen valtakunnan sisällä (englanniksi)

Vartija kertoo Speeristä (englanniksi)

Robert Jacksonin puhe (englanniksi)

Ben Ferencz (englanniksi)