Valekirjeitä, salakuuntelua, soluttautumisia — hämärät putiikit valvoivat kommunisteja sotien jälkeen
Kun jatkosota päättyi syyskuussa 1944, Suomen oli Moskovan välirauhansopimuksen mukaisesti sallittava kommunistien julkinen toiminta.
Muut puolueet ja puolustusvoimat eivät kuitenkaan jääneet tumput suorina katselemaan SKP:n esiinmarssia, vaan tekivät kaikkensa kommunistien valvomiseksi. Julkisesti sitä ei tietenkään voinut tehdä, siitä piti aatteen kotimaisten edustajien ja Valpon lisäksi huolen Neuvostoliitto.
Kuva Suomen sodanjälkeisestä kommunistitiedustelusta alkaa hahmottua kahden tänä vuonna julkaistun tietokirjan myötä. Toukokuussa ilmestyi Risto Reunan teos Puskalan putiikki – Puoluevakoilija Veikko Puskalan kaksoiselämä. Syyskuussa painosta tuli Jussi Lehmuksen ja Lasse Lehtisen kirjoittama Salaista sotaa – Mannerheimin demari Kalle Lehmus.
Kirjat liittyvät läheisesti toisiinsa ja niissä vilisee samoja henkilöitä. Ensin ilmestynyt Reunan teos on ikään Lehmuksen ja Lehtisen opuksen jatko-osa – seikka, joka kustantaja Docendon olisi kannattanut ehdottomasti huomioida julkaisujärjestyksessä.
Kalle Lehmus ja Veikko Puskala eivät ole kotimaiseen poliittiseen historiaan perehtyneille täysin tuntemattomia, sillä heidän nimensä ovat vilahdelleet varsinkin SDP:tä koskevissa tutkimuksissa.
Tamperelainen yrittäjä ja historianharrastaja Jussi Lehmus kirjoitti isoisoisänsä Kalle Lehmuksen tarinan kirjaksi tohtori Lasse Lehtisen avustamana. Pojanpojanpoikaa olivat jääneet vaivaamaan Kalle Lehmuksen myyttinen hahmo ja hänestä suvussa kerrotut tarinat.
Kalle Lehmus syntyi Tampereella vuonna 1907. Hän joutui 11-vuotiaana leipuri-isänsä kanssa valkoisten vangiksi, mikä tosin osoittautui myöhemmin erehdykseksi.
Lehmus kirjoitti ylioppilaaksi, opiskeli Helsingin yliopistossa ja aloitti työuransa lehtimiehenä Suomen sosialidemokraatissa. Sota-aikana hän toimi päämajan propagandaosaston johtotehtävissä.
Lehmus oli yksi niin sanotuista Tannerheimin ritareista eli SDP:n voimahahmon Väinö Tannerin luottomiehistä. Hän oli myös Mannerheimin luotettu tulkiten ylipäällikölle työväestön tuntoja.
Sotien jälkeen Kalle Lehmus työskenteli pääesikunnan tiedotusosaston johdossa, puolustusministeriön kansliapäällikkönä ja muutaman kuukauden ajan jopa von Fieandtin virkamieshallituksen puolustusministerinä.
Suomen ei sodan häviäjämaana sopinut harjoittaa virallista tiedustelutoimintaa, vaan se oli järjestettävä epävirallisesti. Lehmuksen johtamaa salaista tiedustelua ryhdyttiin kutsumaan ”Lehmuksen putiikiksi”.
Putiikki seurasi kommunistien puuhia sekä SKP:n ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen NKP:n suhteita. Sen tärkeitä yhteystyökumppaneita olivat Veikko Puskalan johtama SDP:n asiamiesverkosto ja elinkeinoelämän rahoittama säätiö Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki (SYT).
Koska tiedustelu oli epävirallista, siihen ei herunut valtiolta rahaa. Lehmuksen ja Lehtisen kirjan mukaan Kalle Lehmus sai toimintaa varten lahjoituksia niin kotimaasta kuin lännestäkin.
Varoja käytettiin muun muassa vakoilun järjestämiseen ja uudentyyppisten aseiden hankintaan. Lehmus järjesti esimerkiksi infrapunatähtäinlaitteiden ja kranaatinheitintutkien ostot Yhdysvalloista Suomeen.
Jussi Lehmus kertoo, että rahoja siirreltiin usein hänen isoisosisänsä henkilökohtaisten tilien kautta. Tämä koitui lopulta Kalle Lehmuksen kohtaloksi.
Lehmuksen tililtä löydettiin lähes 40 miljoonan markan edestä varoja, joiden alkuperää hän ei suostunut selittämään. Hän menetti vuonna 1958 kansliapäällikön virkansa ja sai hämärässä oikeudenkäynnissä tuomion veronkierrosta.
Kun Lehmuksen putiikki lakkautettiin, sen tehtävät peri hänen pitkäaikainen yhteistyökumppaninsa Veikko Puskala. Puskalan elämäkerran Puskalan putiikki on kirjoittanut Työväen arkistossa uransa tehnyt tutkija Risto Reuna.
Puskala syntyi vuonna 1911 Kalajoella ja joutui jo vauvana huutolaislapseksi. 15-vuotiaana hän lähti Helsinkiin ja pääsi ikänsä väärentämällä töihin konepajalle.
Rautakourat värväsivät Puskalan välittömästi ammattiosaston jäseneksi. Etsivän Keskuspoliisin papereissa hänet merkittiin kommunistiksi, eikä häntä huolittu armeijaan.
Nokkelaa nuorukaista ryhdyttiin valmentamaan yhdistyselämän toimihenkilötehtäviin. Hänen leipälajikseen muodostui jäsentarkkailu, jolla pyrittiin estämään kommunistien ja äärioikeistolaisten soluttautuminen ay-liikkeeseen.
Sodan jälkeen Puskala tarkkaili kommunisteja aluksi SDP:n palkkalistoilla. Hän työskenteli puolueen järjestösihteerinä ja parin vuoden ajan myös Väinö Leskisen sijaisena puoluesihteerinä.
Vuonna 1958 Puskala erottiin SDP:stä puolueen kahtiajakautumisen tiimellyksessä. Hän perusti oman kirjapainon, jonka varjossa hän jatkoi tiedustelutoimintaansa.
Toiminnan hermokeskus oli Puskalan Kauniaisissa sijainnut koti, jonne remontoitiin äänieristetty studio. Reunan mukaan Puskala onnistui keräämään ympärilleen jopa 150 miehen verkoston, joka toimitti hänelle tietoja suurten kaupunkien ja tehdaspaikkakuntien kommunisteista.
Maaseudulla samaa tehtävää hoiti Reunan mukaan Maalaisliiton puoluesihteerin Arvo Korsimon kokoama kyläpäällikköverkosto.
Kirjan mukaan Puskalan kasaama niin sanottu T-verkosto soluttautui äärivasemmiston sisälle viimeistään vuonna 1954. Verkostolla oli käytettävissään nauhoitus- ja signaalilaitteita, joita sille toimitti pääesikunnan viestiyhteyskeskus.
Putiikki ei tyytynyt pelkkään tiedosteluun, vaan se työskenteli myös kommunistisen puolueen hajottamiseksi. Verkoston myyrät lietsoivat enemmistön ja vähemmistön välisiä riitoja esimerkiksi valekirjeiden avulla.
Puskala johti toimintaa ja kokosi verkostonsa välittämistä tiedoista raportteja, joita toimitettiin enimmillään lähes 300 päättäjälle. ”Bror Erikssonin” tekstien uskollisiin lukijoihin kuului Reunan mukaan muun muassa presidentti Urho Kekkonen.
Verkosto kuivui vähitellen kasaan 1970-luvun lopussa, kun SKP:n asema heikkeni ja enemmistö vahvisti asemiaan puolueen sisällä. Lisäksi työnantajat olivat luoneet omat etujärjestönsä tiedontarpeitaan varten.
Kummankin kirjan päähenkilöt ovat mielenkiintoisia. Heidän ylitseen kiinnostavuudessa nousee kuitenkin yksi Reunan tutkimuksen sivuhenkilö: Puskalan tärkein syväkurkku Veikko Hauhia.
Vaasalaislähtöinen Hauhia oli tunnetun kommunistisuvun terävin vesa. Hän oli viettänyt sota-ajan vankilassa ja työllistyi sen jälkeen SKP:n leipiin.
Reunan mukaan Hauhia värväytyi Puskalan tiedottajaksi viimeistään vuonna 1955. Sen jälkeen hän oli loppuikänsä kommunistista toimitsijaa näytellyt antikommunisti.
– Hauhian tietovirta oli analyyttista ja aihepiiri lavea, ja neljännesvuosisadan kaksoisrooli on poliittisen historiamme tähtisuorituksia, Reuna luonnehtii.
Tutkija arvelee Hauhian myyräntyön tärkeimmäksi pontimeksi katkeruuden Neuvostoliittoa kohtaan. Hänen veljensä oli kadonnut Stalinin vainoissa 1930-luvulla.
Sekä Reuna että Lehmus ja Lehtinen ovat saaneet kirjojaan varten käyttöönsä aiemmin tutkimattomia arkistolähteitä. Aihe on kuuma, mutta molemmilla kirjoilla on valitettavat puutteensa.
Lehmuksen ja Lehtisen kirjassa kirjoittajien osuudet eroavat toisistaan häiritsevän paljon. Reunan teos on puolestaan luvattoman rönsyilevä – lukija on suorastaan tukehtua kaikenlaiseen nippelitietoon.
Kirjoitusvirheitä vilisee ja lauseista puuttuu sanoja. Kustantajan soisi satsaavan enemmän kirjojensa toimittamiseen ja oikolukuun.
Jussi Lehmus ja Lasse Lehtinen: Salaista sotaa – Mannerheimin demari Kalle Lehmus. Docendo, 368 s.
Risto Reuna: Puskalan putiikki – puoluevakoilija Veikko Puskalan kaksoiselämä. Docendo, 510 s.