Saksa rynnii voimalla Euroopan turvallisuuden takaajaksi – mutta riittävätkö rappiolle päästetyn Bundeswehrin rahkeet?
Kuka ottaa päävastuun Euroopan turvallisuudesta, jos Yhdysvallat luopuu perinteisestä roolistaan maanosan turvallisuuden takaajana ja Naton vahvana johtana?
Saksa, sanoo – tai toivoo – nyt moni.
Aivan tuulentupien rakentelusta ei välttämättä ole kyse. Saksan päätös poistaa perustuslaillinen velkajarrunsa puolustushankinnoilta tarkoittaa joka tapauksessa sitä, että maa saattaa käyttää puolustukseensa lähivuosina huikeita summia. Suurusluokan on puhuttu liikkuvan 500 miljardista eurosta ylöspäin.
Summa on hirmuinen, mutta niin on myös Saksan armeijan, kuuluisan Bundeswehrin remontin tarve. Ennen mahtava asevelvollisuusarmeija on viime vuosikymmeninä päästetty rapakuntoon.
Skandaaliotsikoin on kerrottu muun muassa Saksan armeijan viestinnän olevan niin heikolla tolalla, että panssariajoneuvojen sotilaat ovat joutuneet avaamaan luukut ja huutamaan asiansa radion käyttämisen sijaan.
Armeijan rappeutuneiden kasarmien seiniä on kerrottu tuetun hiekkasäkeillä. Viime vuosikymmenellä saksalainen media paljasti, että Norjassa pidetyissä Nato-harjoituksissa saksalaisjoukoilta puuttui kolmannes konekivääreistä.
Konekivääreitä markkeerattiin harjoituksessa jopa mustilla luudanvarsilla.
Bundeswehrin historia on mielenkiintoinen ja poikkeuksellinen.
Toisen maailmansodan jälkeen Saksa demilitarisoitiin täydellisesti ja sen kaikki sotilaalliset organisaatiot lakkautettiin.
Miehitysvallat sopivat alustavasti, että Saksa pidetään demilitarisoituna pitkään. Myös yleinen mielipide oli siihen raunioiksi murjotussa maassa valmis.
Kylmän sodan alkaminen ja erityisesti Berliinin saarto 1948-1949 muuttivat kuitenkin tilannetta. Mieliala alkoi kääntyä hieman suotuisammaksi oman puolustuksen rakentamiselle.
Saksan liittotasavallan perustaminen vuonna 1949 ei vielä sysännyt liikkeelle maan jälleenaseistamista. Yksikään merkittävä saksalaispoliitikko ei puoltanut omien puolustusvoimien perustamista.
Korean sodan syttyminen kesällä 1950 ja kasvanut pelko Neuvostoliiton hyökkäyksestä Länsi-Eurooppaan pakottivat kuitenkin jo vakavasti pohtimaan Länsi-Saksan asevoimien perustamista.
Yhdysvallat painosti liittolaisiaan hyväksymään Saksan jälleenaseistamisen ja liittymisen Natoon, sillä Länsi-Euroopan puolustuksen arvioitiin muuten jäävän liian heikoksi.
Ranskalaisilla oli 1950-luvun alussa suunnitelma myös saksalaisia joukkoja sisältäneen eurooppalaisen armeijan perustamisesta, mutta se kariutui Ranskan parlamentissa kesällä 1954.
Taustalla oli kuitenkin käyty saksalaisten entisten Wehrmachtin kenraalien ja amerikkalaisten kesken salaisia neuvotteluja puolustusvoimien perustamisesta Naton osaksi.
Neuvotteluissa sovittiin alustavasti 12 saksalaisen panssaridivisioonan muodostamisesta. Puolustusvoimien vahvuudeksi oli määrä tulla noin 500 000 sotilasta.
Sopimusteitse Saksan liittotasavallalle palautettiin suvereniteetti, ja Saksa hyväksyttiin Naton jäseneksi toukokuusta 1955 alkaen. Samalla sovittiin, että saksalaiset joukot tulevat suoraan Naton komentajien alaisiksi.
Saksan puolustusministeriö ja sen alaiset puolustusvoimat eli Bundeswehr perustettiin pian sen jälkeen. Suhtautuminen armeijaan pysyi kuitenkin sisäpoliittisena kiistakysymyksenä. Saksan sosiaalidemokraatit hyväksyivät Bundeswehrin vasta vuonna 1959.
Uuden armeijan perustamista vain vuosikymmen toisen maailmansodan jälkeen varjosti vielä vahvasti Saksan lähimenneisyys. Saksa ei historiallista syistä voinut ajatella rakentavansa omia vahvoja puolustusvoimia, joita ei olisi sidottu johonkin laajempaan kokonaisuuteen.
Bundeswehriä perustettaessa oli hyvin tiedossa, että pohjiksi tarvitaan entisiä Wehrmachtin sotilaita. Uuden saksalaisen armeijan johtavista upseereista esimerkiksi Hans Speidel ja Adolf Heusinger olivat entisiä Wehrmachtin kenraaleja.
Liittokansleri Konrad Adenauer vastasi syytöksiin armeijan kokoamisesta entisten Wehrmachtin sotilaiden varaan huomauttamalla, että Nato tuskin kelpuuttaisi häneltä 18-vuotiaita kenraaleja.
Ensimmäisenä vuonna palvelukseen otettiin vain vapaaehtoisia. Vuoden 1956 lopulla voimaan tuli kuitenkin yleinen asevelvollisuus 12 kuukauden palvelusajalla.
Bundeswehrin varustus tuli alkuun pääosin liittolaismailta. Varsinkin Yhdysvallat aseisti uutta armeijaa tykistöasein ja useilla sadoilla M47- ja M48 –taistelupanssarivaunuilla ja sotilaslentokoneilla, korvausta pyytämättä.
Bundeswehrin kasvattaminen sovittuun täyteen vahvuuteen oli melko hidasta muun muassa kustannussyistä.
Jo alusta alkaen oli selvää, että varustautumissuunnitelma oli liian kunnianhimoinen. Puolustusministeriksi vuonna 1956 nousseen baijerilaispoliitikon Franz Josef Straussin johdolla omaksuttiin periaate laadun asettamisesta määrän edelle. Vuonna 1963 saavutettiin 400 000 sotilaan raja ja lähes täysi vahvuus 460 000 sotilasta vuonna 1966.
Bundeswehrin 12 operatiivista divisioonaa alistettiin Naton komentoon, jolloin vain paikallispuolustus jäi täysin saksalaisten omalle vastuulle.
Vuoteen 1954 saakka Nato lähti siitä, että Euroopan puolustus alkaisi tosipaikan tullen vasta Reiniltä. Saksan liittotasavallan liittymisen jälkeen strategia vaihtui malliin, johon kuului myös Länsi-Saksan alueen puolustaminen.
Alkuvuosien suurimmat kiistat käytiin Bundeswehrin suhteesta ydinaseisiin. Ratkaisu syntyi jättämällä varsinaiset ydinräjähteet Naton tapaan amerikkalaisten hallintaan.
Bundeswehrin sitkeänä ongelmana pysyi laaja aseista kieltäytyminen, joka oli tehty helpoksi. Merkittävä osa ikäluokasta käyttikin siviilipalvelusvaihtoehtoa hyväkseen.
Ongelmista huolimatta Länsi-Saksan asevoimat kuuluivat jo noin vuosikymmenen kuluttua perustamisestaan Naton parhaimmistoon.
1980-luvulla Bundeswehrin vahvuuteen kuului 12 divisioonaa, yli 7000 panssarivaunua ja noin 1000 taistelukonetta. Bundeswehr vastasi yksin noin puolta koko Naton panoksesta Keski-Euroopan puolustamisessa ja siitä oli tullut suurin läntisen Euroopan aseellinen voima Yhdysvaltojen jälkeen.
Britannian ja jopa Ranskan asevoimat jäivät selvästi 500 000 sotilaan Bundeswehrin taakse. Sodassa kokoon olisi saatu reservistä jopa 1,3 miljoonaa sotilasta.
Kylmän sodan päättyminen toi kuitenkin mukanaan nopean ja dramaattisen muutoksen. Vaikka ensi töiksi Bundeswehriin rekrytoitiin 20 000 entisen DDR:n kansanarmeijan sotilasta, kylmän sodan jännitteiden lauettua miesvahvuutta laskettiin puoleen entisestä.
DDR:ltä peritty neuvostokalusto poistettiin pääosin käytöstä ja myytiin ulkomaille tai romutettiin. Suurin osa entisistä DDR:n upseereista vapautettiin palveluksesta ja jäljelle jääneet alennettiin.
Kylmän sodan päätyttyä nähtiin, että Saksaan ei yksinkertaisesti enää kohdistunut sotilaallista uhkaa. 2000- ja 2010-luvuilla Saksan puolustusvoimat muokattiin ensisijaisesti kansainvälisiin kriisinhallintaoperaatioihin soveltuviksi, ja asepalvelus lakkautettiin jo vuonna 2011.
Bundeswehrin aktiivisten joukkojen vahvuus on nykyisin noin 180 000 sotilasta. Reserviläisiä on suunnilleen saman verran kuin Suomessa, eli 900 000. Määrä ei ole kummoinen yli 84 miljoonan asukkaan maalle.
Saksan maavoimien komentaja kenraaliluutnantti Alfons Mais sanoi helmikuussa Münchenin turvallisuuskonferenssissa suoraan, että Saksaan pitää palauttaa yleinen asepalvelus. Maisin mukaan tämän tosiasian ohi ei ole mitään kiertotietä.
Jo kertaalleen alas ajetun asevelvollisuuden palauttaminen ei kuitenkaan ole mikään helppo juttu. Nuoremmat sukupolvet ovat vieraantuneet maanpuolustushenkisyydestä ja pasifismi on juurtunut syvälle saksalaiseen yhteiskuntaan.
Bundeswehriä ei ole nähty Saksassa myöskään houkuttelevana työnantajana ja sotilasuralle lähteneet on leimattu helposti äärioikeistolaisiksi.
Sotilaallisissa kysymyksissä Saksa on tietyllä tavalla edelleen synkän menneisyytensä vanki.
Nykyinen EU:n komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen joutui toimiessaan Saksan puolustusministerinä viime vuosikymmenellä paneutumaan Bundeswehrin mielenmaisemaan tosissaan. Kasarmeilta kitkettiin natsi-Saksan aikoihin viittavia elementtejä, kuten Wehrmachtin kypäriä ja muita sota-aikaisia muistoesineitä.
Von der Leyen sai osakseen myös arvostelua ylilyönneistä. Hän kuitenkin alleviivasi, että Bundeswehr ei vuoden 1982 linjauksen mukaisesti ole Wehrmachtin seuraaja ja perinteiden jatkaja.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan on kuitenkin muuttanut myös saksalaista ajattelua. Toisen maailmansodan perintö ei enää leimaa Saksan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa siinä määrin kuin aiempina vuosikymmeninä.
Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022 liittokansleri Olaf Scholz ilmoitti Saksan käyttävän armeijaansa sadan miljardin euron erityisbudjetin ja nostavan puolustusmenonsa yli kahteen prosenttiin bruttokansantuotteesta.
Saksa on tukenut Ukrainaa merkittävästi sodassa Venäjää vastaan ja ollut Yhdysvaltojen jälkeen toiseksi suurin tukija. Mittavat materiaaliluovutukset ovat tehneet loven Saksan omiin varastoihin, ja syksyllä 2022 saksalaismediat uutisoivat, että Saksalla riittäisi puolustustilanteessa ammuksia korkeintaan kahdeksi vuorokaudeksi.
Nyt tuleva kristillisdemokraattinen liittokansleri Friedrich Merz on päättänyt Saksan investoivan armeijaansa tasolla, jota ei ole nähty kylmän sodan jälkeen. Asialla on massiiviset seuraukset Euroopalle niin taloudellisesti, poliittisesti kuin sotilaallisesti.
Yhdysvaltojen jättämää aukkoa Saksa ei pysty yksin täyttämään, eikä varustautuminen käy siltäkään käden käänteessä. Poliittista tahtoa ja rahaa Euroopan suurimmalta maalta ja taloudelta kuitenkin nyt löytyy.
– Saksa on tullut takaisin, Merz julisti Berliinissä pari viikkoa sitten ja lupasi maansa antavan merkittävän panoksen vapauden ja rauhan puolustamiseen Euroopassa.