Nukkumatti – Kuinka alkuaikojen "koditon pultsari" pesi kasvonsa ja selvisi Saksojen yhdistymisestä?
Pikku Kakkosen ääressä kasvaneet lapset ehkä muistavat, ettei Nukkumatti tullutkaan aivan joka ilta heittämään unihiekkaa tavaramerkikseen muodostuneella jännittävällä kulkuneuvolla. Animaatiosarjasta on olemassa kaksi jaksoa, joissa partaniekka saapuu lasten luo tylsästi kävellen.
Kyseiset jaksot poikkeavat muutenkin totutuista. Nukkumatti ei leiki lasten kanssa, ja tunnelma on alakuloisempi kuin yleensä.
Nukkumatista kirjan kirjoittaneen toimittaja Sakari Silvolan mukaan kyseisiä jaksoja esitettiin Suomen televisiossa kuten mitä tahansa muitakin.
Animaation kotimaassa DDR:ssä ne olivat sen sijaan erityisiä surujaksoja, joita näytettiin, kun merkittävä kommunistipoliitikko oli kuollut tai kun oli tapahtunut suuronnettomuus.
Surujaksot ovat hyvä esimerkki Nukkumatin poliittisuudesta. Nukkumatti, saksaksi Unser Sandmännchen eli ”Meidän nukkumattimme”, oli sosialismin uskollinen lähettiläs ja tiukasti kiinni ajassa. Se juhlisti DDR:n merkkipäiviä, tervehti lapsia pioneerileirillä ja kävi jopa armeijan vieraana.
Sakari Silvola kertoo kirjassaan, että animaation syntyhistoriakin nivoutuu osaksi idän ja lännen välistä luokkataistelua. DDR:n television ohjelmajohtaja luki marraskuussa 1959 lehdestä, että Länsi-Saksan tv:ssä alkaisi kolmen viikon kuluttua Nukkumatti-lastenohjelma.
Nukkumatti on germaanisessa kansanperinteessä keskeinen olento, ja itäsaksalaiset huomasivat, että ei-uskonnollisena hahmona se sopisi loistavasti myös DDR:n televisioon. He halusivat oman Nukkumattinsa.
Kiire tuli, mutta DDR-version ensimmäinen jakso saatiin esityskuntoon kahdessa viikossa. Itä oli voittanut Nukkumattien kaksintaistelun ensimmäisen erän.
Resuinen käsinukke muistutti lähinnä linnunpelätintä.
Lapset rakastuivat idän Nukkumattiin, vaikkei se hääviltä näyttänytkään. Silvolan mukaan alkuaikojen Nukkumatti oli ulkonäöltään kuin koditon pultsari, joka kaiken lisäksi nukahti ensimmäisessä jaksossa kadunkulmaan.
Viikon päästä ensi-iltansa saaneella länsiserkulla meni vielä huonommin. Resuinen käsinukke muistutti lähinnä linnunpelätintä, Silvola kirjoittaa.
Itä-Saksan Nukkumatti pesi kasvonsa seuraavana vuonna ja sai nykyaikoihin asti säilyneen iättömän ulkonäkönsä: nappisilmät, siisti pujoparta, piippalakki, viitta ja tietysti unihiekkasäkki.
Nukkumatin on sanottu muistuttavan ulkonäöltään DDR:n pahamaineista valtionpäämiestä Walter Ulbrichtia, Leniniä ja jopa Ho Tši Minhiä, vaikka nuken luonut Gerhard Behrendt kertoi pyrkineensä nimenomaan välttämään yhdennäköisyyttä tunnettuihin henkilöihin.
Nukkumatista tuli nopeasti myös DDR:n televisiojohtajien suosikkiohjelma, jonka tekemiseen uhrattiin loputtomasti resursseja. Animaatio oli sataprosenttista käsityötä ja sitä kuvattiin niin sanotulla stop motion -tekniikalla, jossa nukkeja liikutettiin vähän kerrallaan.
1980-luvulla sarjan parissa työskenteli jo yli 60 henkilöä. Yhtä kolmeminuuttista jaksoa saatettiin hioa jopa puolen vuoden ajan. Työryhmiä oli useita, ja vuosittain uusia jaksoja valmistui kymmenkunta.
Silvolan haastattelemat entiset Nukkumatti-työntekijät kertovat, ettei kommunistinen puolue juuri puuttunut Nukkumatin tekemiseen. Toisaalta tekijät tiesivät itsekin rajansa.
Esimerkiksi Berliinin muuria ei animaatiossa sopinut näyttää eikä muutenkaan viitata Saksojen jakautumiseen. Nukkumatti ei myöskään saanut liikkua kulkuvälineillä, jotka olisivat voineet yllyttää itäsaksalaisia loikkaamaan länteen.
Suomessa Nukkumattia esitettiin vuodesta 1973 alkaen. Animaation löysi Saksassa messuilla vieraillut Yleisradion toimittaja Lisa Hovinheimo. Ennen Suomea sarja oli levinnyt jo lukuisiin länsimaihin, muun muassa Ruotsiin.
Tv-sarjan ensiesitykset osuivat meillä samoihin aikoihin kuin Suomi tunnusti molemmat Saksat, mutta Silvolan mukaan tämä on sattumaa. Tosiasia kuitenkin on, että Suomen ja DDR:n suhteet olivat poikkeuksellisen lämpimät.
Siksi ei olekaan ihme, että Suomi sai yhtenä harvoista länsimaista myös kunnian isännöidä Nukkumatin vierailua. Pujoparta ylitti rautaesiripun vain poikkeustapauksissa, mutta Suomen Lapissa hän kävi peräti kahdesti.
Silvolan mukaan Nukkumatin poliittisuus ei herättänyt Suomessa juurikaan keskustelua. Yleisradio esitti sarjaa yhtäjaksoisesti vuoteen 2003 asti.
Uusia Nukkumatti-jaksoja tehdään enää harvoin.
Saksan televisiossa Nukkumatti heittää edelleen unihiekkaa joka ilta. Silvolan mukaan Nukkumatti on yksi harvoja itäsaksalaisia tuotteita, jotka selvisivät elossa Saksojen yhdistymisestä. Muita mainitsemisen arvoisia ovat Rotkäppchen-kuohuviini sekä Ampelmann-liikennevalot.
Nyky-Nukkumatin tuotanto-olosuhteet ovat tosin vain varjo entisestään. Animaatiostudio on purettu, ja yleisradioyhtiö RBB:n Nukkumatti-toimituksessa on vain kaksi työntekijää.
Vanhoja DDR-jaksoja pyöritetään yhä televisiossa, joskin hieman siistittyinä. Esimerkiksi DDR:n liput on muutettu kuvankäsittelyohjelmalla Saksan lipuiksi. Kokonaan sensuroituja jaksoja on Silvolan haastattelemien työntekijöiden mukaan alle kymmenen.
Uusia Nukkumatti-jaksoja tehdään enää harvoin. Jaksot tilataan yksityisiltä tuotantoyhtiöiltä ja animoidaan tietokoneella. Nukkumattikin elää nykyisin markkinataloutta.
Nukkumatin kylmä sota on erinomainen tietokirja. Sakari Silvola liittää Nukkumatin historian taitavasti osaksi DDR:n ja sittemmin yhdistyneen Saksan vaiheita.
Minä-muodossa kirjoitetut tietokirjat harvoin toimivat, mutta Silvola onnistuu punomaan Nukkumatin jäljillä hiippailustaan mukaansatempaavan kertomuksen.
Toimittaja on kattavasti perehtynyt aiheeseensa, sillä hän opiskeli vuoden stipendiaattina Berliinissä ja keräsi aineistoa. Vuonna 2018 hän tuotti Nukkumatista audiodokumenttisarjan, joka on edelleen kuultavissa Yle Areenassa.
Silvola luuli päästäneensä Nukkumatin jo unten maille, kunnes Suomalaisuuden Kirjallisuuden Seura otti yhteyttä ja pyysi pujoparrasta kirjaa. Vaikka Nukkumatti on tv-sarja, aihe toimii loistavasti niin radio-ohjelmana kuin kirjanakin.
Sakari Silvola: Nukkumatin kylmä sota. SKS, 228 s.
Juttu on alun perin julkaistu Suomenmaan maaliskuun numerossa. Lehden voit tilata tästä.