Näkökulma: Sankari ja karismaattinen persoona – Matti Nykänen oli loppuun asti aito jäljittelemätön itsensä
Kännykkä piippasi aamulla aikamoisen uutispommin. Suomen kaikkien aikojen menestyneimpiin urheilijoihin kuulunut Matti Nykänen on kuollut.
Tiedot omien ikätoverien poismenosta pysäyttävät aina miettimään. Tällä kertaa uutinen seisautti ajatukset sen verran pitempään, että aamukahvin keitto viivästyi muutaman minuutin.
Mielessä eivät vilahtaneet pelkästään Nykäsen verrattomat urheilusaavutukset, vaan koko hänen karismaattinen uransa ja ennen kaikkea persoonansa.
Suuri persooonahan Matti Nykänen nimenomaan oli. Hänessä oli jotain samantapaista myyttistä kuin kohtalotoverissaan Mika Myllylässä, mutta toisaalta aivan omalla spesiaalilla tavallaan.
Matti Nykänen on kuulunut valtakunnan seuratuimpiin julkkiksiin aina Oslon MM-kisojen legendaarisista sumuhypyistä lähtien. Niin hyvässä kuin pahassa.
Sarajevon ja varsinkin Calgaryn olympialaisten ylivoimaiset esitykset tekivät hänestä ainutlaatuisen sankarihahmon jo arvokisamitalien perusteella laskettuna.
Toisen puolen julkisuuskuvasta muodosti sitten ”koko kansan Matin” värikäs yksityiselämä.
Vaikka elettiin aikaa ennen sosiaalisen median, jutut railakkaan kosteista kisareissuista ja yöllisistä seikkailuista levisivät väkisinkin kaiken kansan keskuuteen. Vieläpä sopivalla värikynällä vahvistettuna.
Nykäsen kunniaksi on sanottava, että julkisuuden suuntaan hän on aina ollut rehellinen. Suorapuheisuus oli myös yksi hänen suosionsa selittäjistä.
Jopa ikuisesti elämään jääneet ”Ehkä otin, ehkä en” -tyyppiset lausahdukset osoittivat, että Matti ei halunnut jälkeenpäin puolustella tai selitellä tekojaan, vaan olla aito jäljittelemätön itsensä.
Mikrofonia Matti ei aktiiviaikoinaan juossut pakoon, vaikka kysymykset käsittelivät joskus hankaliakin aiheita.
Jopa ikuisesti elämään jääneet ”Ehkä otin, ehkä en” -tyyppiset lausahdukset osoittivat, että Matti ei halunnut jälkeenpäin puolustella tai selitellä tekojaan, vaan olla aito jäljittelemätön itsensä.
Osa kansansuosion taustasta piilee juuri tässä aitoudessa.
Parhaimmillaan Nykänen oli juuri sellainen persoona, jollainen meistä aikalaisista varmaan jokainen olisi halunnut pohjimmiltaan olla.
Sellainen sopiva sekoitus menestyvää urheilijaa ja suosittua raikulipoikaa.
Ikävintä aikaa Matti Nykäsen elämässä elettiin aktiiviuran loputtua.
Viinanhuuruinen elämäntyyli täytti myös sen puolen ajankäytöstä, mikä aiemmin oli uhrattu huippu-urheilun vaatimalle tinkimättömälle harjoittelulle.
Koko kansan sankarista tuli koko kansan reppana, jonka toilailuilla juoru- ja iltapäivälehdet täyttivät säännöllisesti palstansa.
Matin kiinnostavuus ihmisten silmissä säilyi edelleen, vaikka juttujen aiheet vaihtuivat hieman kyseenalaisempiin ympyröihin.
Myöhemmin kuvioihin astunut laulajan ura antoi Nykäselle uuden mahdollisuuden, jonka hän osittain käytti myös hyväkseen.
Keikkaa riitti, mutta epäsäännöllinen elämänrytmi vaati varmasti myös veronsa.
Perinteisestä ”viina, laulu ja naiset” -kuviosta valitettavasti myös tuo ensinmainittu elementti pysyi loppuun asti kuvioissa mukana.
Viimeisimmissä lehtihaastatteluissa Matista nousi esiin myös hänen herkkä ja jopa tunteellinen puolensa.
Lapsia ja lapsenlapsiaan kaipaillut mies pysyi loppuun saakka tyylilleen uskollisena ja toi tuntemuksensa peittelemättä myös julkisuuteen.
Itselläni oli kunnia vierailla Matti Nykäsen keikalla viime kesänä Rovaniemen Kuninkuusravien iltajuhlassa.
Fiilis oli hyvä, mutta parasta antia oli nostalgisiin sfääreihin noussut tunnelma.
Kun olen kertonut tuosta keikkaelämyksestä jälkeenpäin, moni on hiukan säälinsekaisesti hymähdellyt koko asialle.
Tämänaamuisen uutisen jälkeen osaan arvostaa tuota iltaa ja Matti Nykäsen lähes neljä vuosikymmentä kestänyttä julkista uraa entistä enemmän.
Nousuineen ja laskuineen Matti Nykänen oli hieno suomalainen mies. Legenda jo eläessään ja huikea persoona.