Miten läheisen itsemurhasta voi selvitä? – Juhlapäivät ovat vaikeimpia, sanoo poikansa menettänyt isä

Pyhäinpäivä

Sitä hetkeä on vaikea kuvata sanoilla. Viitisentoista vuotta sitten Juha Pieksämäki löysi 22-vuotiaan poikansa Nikon kuolleena kodin lähettyvillä sijainneelta eräkämpältä.

Oli tavallinen perjantai-ilta. Pieksämäki oli lähtenyt etsimään Nikoa vaimonsa kanssa, kun poikaa ei ollut kuulunut töistä normaaliin tapaan kotiin.

Miltei heti eräkämppään astuttuaan Pieksämäki tajusi, että kyse oli itsemurhasta.

– Siinä hetkessä tuntui, että matto vain lähti täysin jalkojen alta. Joku valtava möykky nousi tuonne sisälle, Pieksämäki kuvaa.

Yhtäkkiä koko maailma tuntui vain mykistyvän. Mitään merkkejä itsemurha-aikeista Niko ei ollut koskaan antanut. 

Silti pahimmista pahin vaihtoehto oli tapahtunut. Sitä Pieksämäen oli vaikea käsittää.

Vapaapalokunta tuli paikalle. Pieksämäki juoksi erämökiltä pois ja ihmetteli, miksi osa palomiehistä vain istui paloauton kyydissä.

– Jälkeenpäin selvisi, että osa vapaapalokuntalaisista oli minun työkavereitani. Se oli heillekin niin kova paikka, etteivät he voineet kohdata sitä tilannetta.

Kuolema on Suomessa aihe, josta on vaikea puhua. 

Vielä vaikeampaa on puhua itsemurhasta, vaikka tänäkin pyhäinpäivänä lukemattomat suomalaiset vievät kynttilän itsemurhan vuoksi kuolleen läheisen haudalle.

Nikon löytämisen hetki painui Juha Pieksämäen verkkokalvoille niin tiukkaan, että sitä oli vaikea saada mielestä pois.

Edelleen hän sanoo saavansa sen silmiensä eteen kuin valokuvan.

– Siitä tuli minulle vakava trauma. Jouduin olemaan melkein kaksi vuotta töistä pois. Puoleentoista vuoteen en voinut käydä yksin suihkussa, en kyennyt nukkumaan tai ajamaan autoa pimeällä, Pieksämäki kuvaa hiljaa.

Hän kertoo käyneensä tapauksen vuoksi vuosikausia terapiassa. 

Pahinta Pieksämäen mukaan oli syyllisyys. Hän kelasi ja kelasi menneitä tapahtumia, että mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Oliko hän isänä tullut jossain kohti elämää sanoneeksi jotain sellaista, joka ajoi pojan epätoivoiseen tekoon?

Vaikeaa oli sekin, ettei selitystä Nikon teolle löytynyt millään. Nikolla oli ollut kaikki hyvin. Oli tyttöystävä, kaksikin työpaikkaa, kavereita. 

Seuraavalle viikonlopulle hän oli varannut hotelliyön Helsingistä poikien reissua varten. 

Isällä ja pojalla oli ollut lämpimät välit. He olivat harrastaneet yhdessä näyttelemistä, rassanneet autoja ja käyneet metsällä.

Niko oli elänyt tavallista nuoren miehen elämää. Alkoholi- tai huumeongelmia hänellä ei ollut, ei myöskään mielenterveysongelmia.

– En minä vieläkään voi sanoa tietäväni, että miksi. Sen kysymyksen kanssa on vain täytynyt oppia elämään, Pieksämäki miettii.

Tällä viikolla julkaistujen tuoreimpien kuolinsyytilastojen mukaan Suomessa teki vuonna 2024 itsemurhan kaikkiaan 761 ihmistä.

Se on yhdeksän enemmän kuin vuotta aiemmin. Silti itsemurhien määrät ovat laskeneet 1990- ja 2000-luvuilta merkittävästi. 

Vuonna 1990 Suomessa tehtiin 1 520 itsemurhaa ja vuonna 2001 puolestaan 1 204 itsemurhaa.

– Kehitys on myönteinen, se on tarpeellista sanoa ääneen. Jokainen tapaus on kuitenkin äärimmäisen surullinen ja aivan liikaa, sanoo Surunauha-yhdistyksen toiminnanjohtaja Riika Hagman-Kiuru Suomenmaalle.

Surunauha-yhdistys on itsemurhan tehneiden omaisten valtakunnallinen vertaistukijärjestö.

Hagman-Kiuru huomauttaa, että itsemurhatilastoissa korostuvat edelleen miehet. Uutena ilmiönä tilastoissa näkyvät myös kasvussa olevat nuorten naisten tekemät itsemurhat.

Läheisen menettäminen itsemurhalle on aina traumaattinen kokemus, sanoo Hagman-Kiuru.

Hän korostaa, ettei sinänsä halua verrata minkäänlaisen kuolintapauksen aiheuttamaa surua muihin. Läheisen poismeno on aina valtava tragedia.

Itsemurhassa on kuitenkin erityispiirteensä. Se on aina läheisille yllätys, vaikka merkkejäkin olisi etukäteen ollut. 

Toisekseen, siihen liittyy hyvin vaikeita ja keskenään ristiriitaisia tunteita. Menehtynyt ihminen on saattanut olla läheisilleen hyvin rakas ja tärkeä. On silti vaikea hyväksyä, että hän teki niin kuin teki.

– Läheiset saattavat kokea vihaa tai raivoa, Hagman-Kiuru sanoo.

Päälle tulevat häpeän ja syyllisyyden tunteet, jotka estävät usein läheisiä suremasta suruaan.

Ihmiset saattavat kantaa loputtomiin taakkaa siitä, että tapahtunut johtui jollain tavalla itsestä. Joku yksittäinen pieni tilanne menneisyydestä saattaa saada läheisten mielissä kohtuuttomat mittasuhteet.

– On tärkeää korostaa, ettei itsemurha ole koskaan kenenkään toisen vastuulla. Se on aina sen henkilön oma ratkaisu johonkin sietämättömään olotilaan.

Itsemurhalla on hyvin stigmaattinen historiansa. 

Menneinä vuosikymmeninä papit eivät välttämättä siunanneet itsemurhan tehneitä edes kirkkomaahan. Siihen liittyi myös muuten epäonnistumisen, häpeän, tuomitsemisen ja vaikenemisen mentaliteettia.

Hagman-Kiurun mukaan stigma on kuitenkin vuosikymmenten aikana hälvennyt. 

Enää itsemurhaa ei nähdä niin voimakkaasti perheen tai yksilön epäonnistumisena. Kirkkokin osallistuu nykyisin itsemurhan tehneiden muistopäivään, eikä se muutenkaan erottele ihmisiä kuolinsyiden mukaan.

Stigmaa itsemurhaan silti yhä liittyy, Hagman-Kiuru sanoo. Läheiset kokevat usein, että toiset ihmiset eivät osaa tai halua kohdata heitä tragedian jälkeen. 

Hagman-Kiuru arvelee, että ihmiset kokevat itsemurhan niin järkyttävänä, etteivät he osaa tulla surevaa kohti. Jostain syvältä kumpuaa myös häpeän ja epäonnistumisen eetos, joka saattaa estää omaisia itseään puhumasta.

– Se on tavallaan yllättävääkin siitä näkökulmasta, että meillä Suomessa itsemurhaluvut ovat olleet pitkään korkealla. Sen perusteella voisi olettaa, että aika monella on sukunsa tai lähipiirinsä kautta kokemusta asiasta.

Hagman-Kiuru toivoo, että itsemurha nähtäisiin enemmän vain yhtenä kuolinsyynä muiden seassa. Ylimääräisiä vaikeuskertoimia jo valmiiksi kipeä aihe ei yhteiskunnan tai muiden ihmisten suunnalta tarvitse.

– Ajattelen itse, että se on tietynlainen onnettomuus, jossa ihminen ei ole nähnyt mitään ulospääsyä psyykkisestä pahoinvoinnistaan. 

– Se itsetuhoisuuden tila on lopulta kestoltaan aika lyhyt, kuin onnettomuus. Kun ihminen joutuu siihen tilaan, hän ei kykene näkemään, ymmärtämään tai ajattelemaan läheisiään tai tekonsa seurauksia.

Pieksämäki sanoo tunnistavansa itsemurhaan liittyvän stigmaattisuuden. Aihe on synkkä, pelottava ja jollain tavalla niin musta, että ihmisillä on vaikea puhua siitä.

Silti hän ei itse koe törmänneensä itsemurhaan liittyviin asenteisiin. Pieksämäki päätti vaimonsa kanssa pian Nikon kuoleman jälkeen, etteivät he vaikene asiasta.

Se kannatti. Ihmiset ovat kuunnelleet, lohduttaneet ja taas kuunnelleet ja lohduttaneet. Se on Pieksämäen mukaan auttanut paljon.

– Se puhumisen tarve on ihan valtava, ainakin minulla. Jokaisella on tietenkin yksilölliset tapansa surra.

Suorastaan häkellyttävänä Pieksämäki koki kuitenkin sen, kun hän lähti ensimmäistä kertaa mukaan Surunauha-yhdistyksen toimintaan. Nikon poismenosta oli silloin kulunut noin kaksi vuotta.

– Oli valtavan helpottavaa puhua ihmisten kanssa, joilla oli sama kokemus. Ei tarvinnut miettiä, mitä sanoo. Ihmiset ymmärsivät kaikenlaisia ajatuksia. Minun ei enää tarvinnut pohtia, että olenko järjissäni.

Nykyisin Pieksämäki toimii itse vertaistukiryhmien vetäjänä ja Surunauha-yhdistyksen puheenjohtajana.

Mitään suoria ja takuuvarmoja ohjeita itsemurhassa läheisensä menettäneiden kohtaamiseen ei voi Pieksämäen mukaan antaa. Tilanteet voivat olla niin erilaisia.

Tärkeintä hänen mukaansa on se, että ihmiset ovat läsnä ja kuuntelevat. Välttely tai yllättävistä kohtaamisista pakeneminen tuntuvat usein surevasta pahalta.

Sitä on Pieksämäen mukaan turha pelätä, ettei mieleen tule oikeita sanoja surevalle. Sanoilla ei hänen mukaansa ole siinä tilanteessa merkitystä.

– Ihan parhaimpia tilanteita olivat usein ne, kun ihmiset tarttuivat olkapäästä tai kysyivät, että saako halata. Se tuntui niin hyvältä, vaikka tilanteessa ei välttämättä sanottu mitään.

On kuitenkin asioita, jotka kannattaa jättää sanomatta, Pieksämäki huomauttaa.

– Voin kertoa, ettei se ainakaan tunnu hyvältä, jos joku sanoo, että onneksi teillä on vielä muita lapsia.  

Hagman-Kiuru on samoilla linjoilla. Hänkin korostaa, ettei ole yhtä ainoaa toimivaa tapaa olla tukena. 

Tärkeää on hänen mukaansa se, ettei surevia ihmisiä jätetä yksin. Moni saattaa hienotunteisuuttaan ajatella, että omaiset tarvitsevat rauhaa, ja jättää heidät siksi kutsumatta kylään tai perhejuhliin.

– Sellainen voi kuitenkin korostaa surevan yksinäisyyttä ja ikävää oloa. Kutsuminen on minusta aina hyvä asia, vaikka he jättäisivätkin saapumatta.

Surun keskellä myös konkreettisesta avusta voi olla paljon tukea, Hagman-Kiuru muistuttaa. Ruoan laittaminen tai siivoaminen voivat auttaa valtavasti ihmistä, jonka omat voimavarat ovat valuneet nolliin.

– Sanoisin myös sen, että kaikenlainen vertailu kannattaa jättää väliin. Jos toiselta on kuollut läheinen, silloin ei välttämättä kannata kertoa oman lemmikin kuolemasta tai ylipäätään tuoda oman elämän kriisejä siihen. Tärkeintä on vain kuunnella.

Yhteiskunnallisella tasolla Hagman-Kiuru korostaa järjestöjen merkitystä. Ne ovat hänen mukaansa usein ihmisen rinnalla silloinkin, kun terveydenhuollosta saatava tuki loppuu.

– Kyllä meitä pelottavat järjestöihin kohdistuvat leikkaukset. Se vaikeuttaa toimintaa merkittävällä tavalla.

Tänä pyhäinpäivänä Pieksämäki vie jälleen kynttilän Nikon haudalle. 

Niin hän sanoo tehneensä joka vuosi. Eikä vain pyhäinpäivänä. Kynttilä palaa hänen mukaansa haudalla lähes säännöllisesti.

Vuosien aikana Nikon poismeno on Pieksämäen mukaan muuttunut valtavasta shokista ja järkytyksestä suruksi ja kaipaukseksi.

Kipu ja ikävä eivät ole kadonneet minnekään. Kaikkein vaikeimpia ovat juhlapäivät, jolloin mieleen tulee aina, että myös Nikon kuuluisi olla mukana.

– Kuolemassa on kyse menetetystä tulevaisuudesta. Monesti olemme miettineet, miten Nikolla menisi nyt, jos hän eläisi. Olisiko hänellä esimerkiksi lapsia? Ikävä on sen myötä valtava.

Enää Pieksämäki ei kuitenkaan yritä päästä surusta ja ikävästä eroon.

– Olen oppinut, että Niko kulkee mukana ajatuksissani lopun elämääni, ja niin sen kuuluu ollakin.