"Minun on aika päästä historiaan", sanoi Putin ja valtasi Krimin
Presidentti Vladimir Putinin aloittama sota Ukrainassa on luonnollinen osa Venäjän historian pitkää, satojen vuosien jatkumoa, jota edes Neuvostoliiton seitsemän vuosikymmentä eivät katkaisseet. Venäjän aatehistoriaan ja kirjallisuuteen perehtyneen Bengt Jangfeldtin mukaan Venäjän nykyiselle konfliktille Ukrainan ja laajemmin lännen kanssa ei loppua näy, ellei Venäjä kärsi täydellistä ja nöyryyttävää tappiota.
– Eivät he muuten anna Ukrainan olla rauhassa tai luovu ideologiastaan — tämän täytyy valitettavasti ratketa taistelukentällä, sanoo Suomessa vieraileva Jangfeldt STT:n haastattelussa.
Vuonna 1948 syntynyt Jangfeldt on Tukholman yliopiston Venäjän kirjallisuuden dosentti sekä kirjailija ja tutkija. Hän on saanut kaksi kertaa Ruotsin arvostetuimman August-kirjallisuuspalkinnon. Hänen tuorein kirjansa käsittelee Immanuel Nobelin, Alfredin isän, uraa ja elämää poikiensa kanssa tsaarinajan Venäjällä.
Viime syksynä suomeksi ilmestyneessä kirjassaan Venäjä – Aatteet ja ideat Pietari Suuresta Putiniin (Siltala) Jangfeldt kertoo keskustelusta, jonka Putin kävi venäläisen toimittajan kanssa Kremlissä syksyllä 2013. Presidentti oli turhautunut kansalaisiin, jotka eivät arvosta hänen ponnistelujaan. Sitten Putin sanoi jotain, jonka Jangfeldt kirjoitti heti muistiin siitä kuultuaan.
– Minun on aika päästä historiaan.
Seuraavana keväänä Venäjä valtasi Krimin.
Putinin kommentti oli alkusysäys Jangfeldtin kirjalle, joka ilmestyi Ruotsissa vuonna 2017. Ajatus Venäjän vaarallisuudesta ja uhasta ei tuolloin herättänyt juuri mitään vastakaikua, mutta ajatukset kestivät aikaa.
– Nyt kun kirja päivitettiin viime syksynä, lisäsin siihen vain muutamia rivejä hyökkäyksestä Ukrainaan, Jangfeldt kertoo Helsingissä hotelli Tornissa.
Haastattelun alkajaisiksi hän kertoo, kuinka hän vuonna 1988 rauhoitteli samaisessa hotellissa venäläissyntyistä, Yhdysvalloissa asunutta emigranttirunoilijaa Joseph Brodskya, joka tuoreena kirjallisuuden nobelistina pelkäsi kuollakseen vierailua niin lähellä entistä kotimaataan.
Mutta takaisin nyky-Venäjään. Putinin ajattelua ohjaavan Venäjän idean taustalla on kolmiyhteys, jonka esitteli jo tsaari Nikolai I:n opetusministeri Sergei Uvarov. Kolmiyhteyteen kuuluvat ortodoksia, itsevaltaisuus ja kansa – tai pikemminkin alamaisen kansan ja itsevaltiaan erityinen suhde. Kirkkoa lukuun ottamatta sama johdon oikeaoppisuus ja itsevaltaisuus pyöritti myös ateistista Neuvostoliittoa, joka myös katsoi olevansa jotain ainutlaatuista sivilisaatioiden joukossa.
– Jos katsotaan historiaa jostain 1500-luvulta tähän päivään, Venäjä on pysynyt sinä aika rakenteellisesti samana. Kuin pyramidi, jossa on ylimpänä itsevaltias, puolueen pääsihteeri tai presidentti, ympärillä turvallisuuspoliisi ja alimpana kansa – ja älymystö jossain siellä välillä, Jangfeldt tiivistää.
Hänen mukaansa Venäjän ainutlaatuisuuden, alkuperäisten (ja Euroopan hylkääminen) kristillisten arvojen ja slaavien yhtenäisyyden puolustamisen nimeen ovat ennen Putinia vannoneet niin tsaarit kuin älymystön edustajat, ei vähäisimpänä kirjailija Fjodor Dostojevski.
– Hän vieraili läntisessä Euroopassa, mutta ei viihtynyt ollenkaan, Jangfeldt mainitsee esimerkkinä
Hän myöntää, että kansoja ja valtioita koskevissa yleistyksissä on vaaransa, mutta johonkin mittaan asti ne toimivat.
– On kai meidän uskottava venäläisiä, jos he sanovat, että me emme ole samanlaisia te, Jangfeldt toteaa.
Vallankumousten ja sotien värittämässä Venäjän (ja Neuvostoliiton) vuosisataisessa historiassa on Jangfeldtin laskujen mukaan ollut yhteensä ehkä 6–7 vuotta, joiden aikana maan johtoa ovat ohjanneet aidosti demokraattiset pyrkimykset.
– Kahdeksan kuukautta ennen lokakuun vallankumousta vuonna 1917 ja sitten muutama vuosi 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa, hän summaa.
Jangfeldt kirjoittaa venäläisen kulttuurin kaksijakoisuudesta: Venäjä nähdään sivilisaationa ylivoimaisena, mutta samalla koko ajan muiden uhkaamana tai nöyryyttämänä. Jos Venäjä epäonnistuu, syy on aina jonkun muun – eli lännen. Toisaalta Venäjä on olemassa joko suurvaltana, tai ei ollenkaan.
Putinin aloitettua Ukrainan julman hyökkäyssodan Venäjällä ei ole nähty siihen merkittävää vastareaktiota. Jangfeldtin mukaan toivoa ei ole kuitenkaan syytä heittää kokonaan, sillä Venäjän kaltaiset yhteiskunnat eivät lopulta ole niin vakaita kuin ulospäin näyttävät.
Jangfeldt kertoo kuulleensa mielestään osuvan analyysin, jonka mukaan kyse on lopulta yksinkertaisesta matematiikasta: Putin pysyy vallassa niin kauan kuin hänen lähipiirinsä kokee presidentin suuremmaksi uhkaksi omalle asemalleen tai jopa hengelle kuin uhkat joistain muista suunnista. Sillä hetkellä kuin tämä muuttuu, voi laajempikin muutos olla nopea.
Venäjän pitkän historian valossa jonkinlaista venäläistä kansallismielisyyttä lienee luvassa myös Putinin jälkeen, mutta milloin ja minkälaista, sitä on Jangfeldtin mukaan hyvin vaikea sanoa. Suunnilleen kaikkien muiden maailman maiden kehitystä olisi helpompi ennustaa.
– Olen tutkinut Venäjää koko ikäni ja kirjoittanut siitä yli 50 vuotta. Joskus tuntuu, että elämäni on ollut merkityksetöntä. Onhan se melko turhauttavaa, Jangfeldt sanoo hymyn kare suupielessään.