Marjatta Väänänen muistetaan tienraivaajana – 30 vuotta sitten hänelle annettiin merkittävä arvonimi ensimmäisenä naisena

Eräs keskustan suurista nimistä on Marjatta Väänänen. Hänet muistetaan yhtenä naisille tietä politiikkaan raivanneista nimistä.

Väänänen toimi kansanedustajana vuosina 1975–1991. Hän edusti Uudenmaan läänin vaalipiiriä toisena keskustalaisena nuo vuodet yhdessä puolueen vuosien 1964–1980 puheenjohtajan Johannes Virolaisen kanssa. Poikkeuksena oli vaalikausi 1983–1987, jolloin Väänänen oli ainoa uusmaalainen keskustaedustaja.

Ministerinä Väänänen tunnettiin vahvana vaikuttajana. Ollessaan kulttuuriministerinä ennen eduskuntaan valintaansa vuosina 1972–1975 hän leikkasi kulttuurin määrärahoja tietyistä kohteista suututtaen joukon vasemmistolaisia kulttuurivaikuttajia ja -järjestöjä. Tiukka linja tuotti Väänäselle liikanimen ”hallituksen ainoa mies”, missä oli piikkiä myös hallituksen miehiä kohtaan. Toisin kuin voisi päätellä, Väänänen ei kuitenkaan ollut hallituksen ainoa nainen.

Myös ”Viikate-Väänäsestä” ja ”kulttuurin pahimmasta jarrumiehestä” puhuttiin. Kulttuuritoimittajanakin työskennellyttä Väänästä ei tosin varmastikaan voi syyttää heikosta alan tuntemuksesta tai kulttuurin halveksunnasta.

Vuonna 1923 syntynyt Väänänen ehti viimeisinä kuukausinaan olla vanhin elossa ollut valtioneuvoston jäsenenä toiminut suomalainen. 97-vuotinen taival päättyi lokakuussa 2020.

Tasan 30 vuotta sitten, 30. marraskuuta 1994 Marjatta Väänänen sai ministerin arvonimen. Väänänen oli ensimmäinen kyseisen merkittävän arvonimen saanut nainen.

Ennen poliittisiin luottamustehtäviin nousua Väänänen teki uraa toimittajana. Sytyke tähän löytyi varmastikin kotoa, olihan Marjatan isä maalaisliittolainen lehtivaikuttaja Urho Kittilä (1897–1977). Naimisiin Marjatta Kittilä meni Jouko Väänäsen (1922–1998) kanssa. Jouko Väänänen toimi Maaseudun Tulevaisuuden päätoimittajana 1968–1984.

Politiikka oli läsnä myös anoppi Hilja Väänäsen (1896–1987) kautta. Tämä toimi maalaisliiton ja keskustan kansanedustajana vuosina 1951–1966.

Marjatta Väänänen työskenteli esimerkiksi isänsä perustamassa Maaseudun uutiskeskuksessa, myöhemmässä Keskustapuolueen sanomakeskuksessa, sekä Kotiliedessä.

Kielitaitoinen Väänänen oli tärkeä pohjoismaisen yhteistyön edistäjä toimien paitsi vaikuttajana myös tulkkina keskustanaisten matkoilla. Keskustanaisia Väänänen johti vuosina 1970–1985, jossa tehtävässä hänen työtään on pidetty erityisen merkittävänä.

Hän nousi myös puolueen varapuheenjohtajaksi.

Puolueessa Väänänen edusti niin sanottua V-linjaa. Johannes Virolaisen taakse ryhmittynyttä linjaa on kuvattu keskustan konservatiivisuuteen ja oikeistolaisuuteen kallistuneena linjana, jota se varmasti olikin verrattuna vasemmistolaisempaan siipeen eli K-linjaan. Itsenäinen keskustalinja oli toisaalta V-linjalle tärkeä asia, ja V-linjaa ja Virolaisen tukijoita myös leimattiin usein virheellisillä perusteilla. Linjaa edustaneista kansanedustajista käytettiin myös nimitystä ”musta tusina”.

Väänäsen työssä näkyi kontrasti vasemmistolaisen ajan hengen kanssa, mikä tuli pinnalle etenkin kulttuuriministerivuosina.

– Väänänen ei pelännyt puolustaa kansallista, omaehtoista kulttuuria ja nousta radikalisoitunutta kulttuuriväkeä vastaan senkään uhalla, että vasemmisto yritti saada tukea presidentti Kekkoselta, vuosien 1991–1995 kulttuuriministeri Tytti Isohookana-Asunmaa (kesk.) kirjoitti vuonna 2020 Väänäsen muistokirjoituksessa Suomenmaassa.

Opetusministerinä Väänänen oli vuosina 1976–1977. Isohookana-Asunmaan mukaan Väänänen korosti koulutuspolitiikassa alueellisten erityisolojen huomioon ottamista ja muistutti jatkuvan koulutuksen periaatteen merkityksestä.

Kolmas ja viimeinen ministeripesti Väänäsellä oli 1982–1983. Tuolloin hän toimi ministerinä sosiaali- ja terveysministeriössä.

Marjatta Väänästä nähtiin keskustan tilaisuuksissa vielä paljon yli 90-vuotiaanakin.

Eräs poliittinen saavutus, jonka Väänänen valmisteli, oli niin sanottu äidinpalkka- eli lasten kotihoidontukilaki. Työ jäi tosin vain pioneerityöksi, sillä pääministeri Kalevi Sorsa (sd.) vastusti lakia eikä se siksi edennyt eduskuntaan. Laki tuli voimaan vasta myöhemmin.

– Väänänen oli päättäväinen, hillitty, joskus jopa viileä poliitikko, joka ei puhuessaan kiihtynyt eikä korottanut ääntään. Hän johti kokoukset säntillisesti, Isohookana-Asunmaa kuvaili muistokirjoituksessa.

– Puhujana hän oli selkeä ja innostava. Hän tunsi ”pöytätavat” hyvin ja otti huomioon kulloisenkin toimintaympäristön.