Lylystä lasikuituun – Markku Turusen kirja kertoo suksen tarinan kivikaudelta nykypäivään

Suomenmaan Tuhannen Kilometrin Kerho käynnistyi jälleen marraskuun alussa. Osallistujien tavoitteena on liikkua kuuden kuukauden aikana tuhat kilometriä ensisijaisesti hiihtämällä.

Suksi- ja lumikenkäalueiden raja kulkee Siperian puuterilumilla.

Idässä kuiva ja pehmeä lumi ei luista eikä kanna, minkä vuoksi lumikenkä on siellä suksea parempi väline hangilla liikkumiseen.

Suksia käytettiinkin pitkään lähinnä Pohjois-Euroopassa, missä lumi on Golf-virran vaikutuksesta kosteaa, tiivistä ja isorakeista.

Tämä ja monta muuta kiinnostavaa hiihtofaktaa selviää Markku Turusen tuoreesta kirjasta Pitkä latu – legenda suksesta (Maahenki). Jokaisen hiihtoniilon toiveopus kertoo hiihdon ja suksen tarinan esihistorialliselta ajalta nykypäivään.

Suksi on tärkeä osa suomalaisten historiaa ja identiteettiä, mutta niin se on norjalaistenkin.

Kummat hiihtivät ensin, suomalaiset vai norjalaiset? Norjalainen tutkimusretkeilijä Fridtjof Nansen arveli, että hänen maanmiehensä olisivat oppineet hiihtotaitonsa suomalaisilta.

Valitettavasti teoriaa ei ole Turusen mukaan pystytty osoittamaan todeksi.

– Mitä ilmeisimmin sukset tulivat sekä Norjaan että Suomeen uudisasukkaitten mukana, Turunen kirjoittaa.

Maailman vanhimmaksi sukseksi on väitetty Komin tasavallasta Venäjältä löytynyttä suksea, jonka iäksi on arvioitu 7 000–8 300 vuotta.

Tieto on kiistanalainen, ja yleisesti suksen historian katsotaan ulottuvan noin 6 000 vuoden taakse kivikauden hämäriin.

Samoilta ajoilta on peräisin myös suomen kielen sana suksi. Se on kielemme vanhimpia sanoja, mikä kertoo hiihtämisen tärkeydestä muinaisille suomalaisille.

Nykyisen tietämyksen valossa varhaisimmat sukset olivat lyhyitä, leveitä ja tasapitkiä. Niitä kuitenkin voitiin jo kutsua suksiksi, koska välineillä edettiin ainakin osittain liukumalla.

Myöhemmin kehitettiin pitkä, kovasta ja luistavasta puusta valmistettu liukumasuksi eli lyly.

Lylylle potkittiin vauhtia lyhyellä, lumikenkämäisellä kalhulla, jonka pohjaan oli usein kiinnitetty kaistale eläimen nahkaa. Karvat antoivat pitoa potkuille, mutta luistivat silti myötäsukaan.

Liikkuminen lylyllä ja kalhulla oli pomppivaa ja muistutti nykyistä potkukelkkailua.

Varhaisten hiihtäjien arvellaan käyttäneen usein vain yhtä sauvaa, joka toimi metsästysretkillä myös keihäänä.

Myöhemmin tunnettuja suksityyppejä olivat muun muassa Kajaanin suksi, Pudasjärven suksi, Tornion suksi ja Haapaveden suksi.

”Nykyaikaan voi sanoa hiihtotaidon maassamme olevan yleisen ainoastaan Lapissa, Pohjanmaalla, vaikk’ei kuitenkaan koko Pohjanmaalla, sekä Savon ja Karjalan pohjois- ja itä-osissa.”

Turusen siteeraama lause saattaisi päteä myös nykyaikana, mutta se on peräisin vuonna 1891 julkaistusta kirjasta. Tuolloin hiihtotaito oli alkanut huolestuttavasti hiipua Suomessa.

Hiihtäminen oli pitkään välttämätön taito talvisilla metsästysretkillä ja paikasta toiseen siirryttäessä. Kun maa vaurastui ja tieverkosto kehittyi, tarve suksilla liikkumiseen väheni. Miksi hiihtää, kun hevosellakin pääsi.

Hiihtotaidon palautti suomalaisille kansakoulu.

– Kansakoulujen perustaminen merkitsi vuosikymmenten mennen tuhansia ja taas tuhansia hiihtokilometrejä koulumatkojaan taivaltaville lapsille, Turunen kirjoittaa.

Hiihtämisen suosiota nostivat myös 1800-luvun puolivälin tienoilla aloitetut hiihtokilpailut. Samoihin aikoihin suksien valmistaminen siirtyi kotinikkareilta yhä enemmän suksiseppien vastuulle.

Hyviä suksia on aina osattu Suomessa arvostaa. Muinaissuksia on löytynyt runsaasti soista, mikä viittaa siihen, että esi-isämme uhrasivat niitä.

– Kainuulaisessa perinnönjaossa 1700-luvun puolivälin tietämissä suksipari ja metsästyskoira vastasivat yhdessä hyvää lypsävää lehmää, Turunen kertoo.

Ensimmäiset suksitehtaat perustettiin Suomeen 1900-luvun alussa.

Järvisen suksitehdas oli 1950-luvulla edelläkävijä monesta eri puulajista valmistetun sälesuksen kehittäjänä. Lasikuitusuksen markkinoille tuomisessa itävaltalaistehtaat ehättivät ensin, minkä Juha Mieto sai karvaasti kokea Falunin vuoden 1974 MM-kisoissa.

Turunen esittelee teoksessaan teoksessaan useita intohimoisia hiihdonharrastajia.

Elias Lönnrotin tiedetään hiihtäneen ilokseen joskus kolmekin kertaa päivässä. Poliitikoista hiihtämistä ovat harrastaneet muun muassa Kyösti Kallio, Urho Kekkonen ja Olof Palme.

Pesäpallon keksijänä tunnetuksi tullut Lauri ”Tahko” Pihkala oli niin ikään innokas hiihtomies, joka suunnitteli Suomeen koko maan yhdistävää latuverkostoa.

Pihkala korosti hiihdon merkitystä kansan ja varsinkin asevelvollisten kunnon kohottamisessa. Hänellä itsellään oli heikko selkä, jota hän koetti vahvistaa hiihtämällä tiiliskivillä täytetty reppu selässään.

Siinäpä lisähaastetta Suomenmaan tonnikerholaisillekin.

Markku Turunen: Pitkä latu – legenda suksesta. Maahenki, 231 s.