Luonnonsuojelun pioneeri ikuisti veteen hukutettavan Posoaavan 1967 – katso ainutlaatuiset kuvat jättiläissuon viimeisestä kesästä
”Sinä kesänä aapamaiden kasvillisuus vielä kerran näyttäytyi koko upeudessaan. Tulvaniityt tuntuivat kukkivan tavallista värikkäämmin. Kullerokentät jokivarsilla loistivat kirkkaan keltaisina, ja myöhemmin kurjenpolvet antoivat rantamille violettia väriään”.
Näin kuvasi suomalaisen luonnonsuojelun uranuurtajiin kuulunut Urpo Häyrinen (1937-1992) Lokan tekojärveen hukutetun Suomen ja Euroopan suurimman aapasuon, Posoaavan, viimeistä kesää kirjassaan Suo (1972).
Ympäristöministeriö luovutti Häyrisen 55 000 dian, negatiivin ja vedoksen valokuvakokoelman Suomen Metsämuseo Lustolle syksyllä 2022. Häyrisen vuosikymmeniä arkistojen kätköissä lojuneita kuvia on nyt laajalti nähtävillä Museoviraston Finna -verkkopalvelussa.
Maa- ja metsätalousministeriön ja ympäristöministeriön virkamiehenä työskennellyt Häyrinen dokumentoi kuviinsa muutosta, joka Häyrisen paljon kuvaamilla soilla ja Lapin maisemissa tapahtui.
Yksi Häyrisen paljon kuvaama alue oli juuri Lokan altaan alle jäänyt Sompio. Häyrisen kuvat ovat erittäin arvokkaita, sillä hyvin vaikeakulkuisesta suoseudusta on jäänyt valokuvia vähän.
Häyrisen mukaan Sompion soista suurin, 16 kilometrin pituinen ja 7000 hehtaarin laajuinen Posoaapa oli linnustoltaan erittäin runsas.
”Se oli tuhansien varpuslintujen ja kahlaajien kotiseutua. Sorsia alueella pesi satoja pareja ja metsähanhiakin kymmenittäin. Useita joutsenpareja, mustalintuja, uiveloita ja muuttohaukka kuului Posoaavan alueen linnustoon”, Häyrinen kertoo kirjassaan.
Kesä 1967 oli Häyrisen mukaan Sompiossa juhannukseen saakka erittäin kaunis ja aurinkoinen. Noin 100 000 lintua hautoi pesillään ja porot hirvet laidunsivat suolla kuten aina ennenkin. Joutsenparit joikasivat ja hanhet pajattivat ruokailulennoillaan.
Häyrisen mukaan reunalta katsottuna suo näytti lähes rannattomalta, vaikka sen takana sijaitsi korkeita maita. Suon eteläosassa oli valtava jäätymisilmiöiden ja virtaavan veden kulutuksen muodostama avorimpialue, jonka pituus oli useita kilometrejä. Suurimmat vesialtaat lähenivät kooltaan järviä.
Sompion suomaiden halki virtasivat mutkaiset joet, Luiro ja sen sivujoet Riesto ja Kopsusjoki. Erityisen tenhoava näköala oli Häyrisen mukaan Mutenian kylästä soiden yli kohti Nattastunturien teräviä keiloja.
”Nämä maisemat ja niiden hivenen taianomainen ilmapiiri olivat ominaisia vain Sompiolle”, Häyrinen kirjoittaa.
Jättiläismäisen Posoaavan naapureina sijaitsi useita muita laajoja aapoja ja koko alueen pinta-ala oli yli 40 000 hehtaaria. Villojen tähkimisaikaan juhannuksen tienoilta lähtien seutu oli kuin ”pumpulilakeus”.
”Vielä kerran oli tilaisuus katsella suunnattomien nevojen ja lettojen kukkivia puutarhoja ja ihailla ruostevillarimpien miljoonien ruskehtavien pumpulipallojen leppoisaa keinuntaa heinäkuun lauhoissa tuulissa”, Häyrinen kuvaa.
Kesällä 1967 Sompiossa tiedettiin Häyrisen mukaan hyvin, että kesä olisi Sompion viimeinen. Uusia piirteitä oli jo pitkään näkynyt maisemassa.
Metsiin oli ilmestynyt uittoväyliksi suunniteltuja suoraviivaisia aukkoja. Etelän suunnalla kohosi jättimäinen maansiirtokoneen torni ja patovallia rakennettiin. Välillä sakeat savupatsaat kohosivat ilmaan, kun asukkaista tyhjentyneiden kylien taloja poltettiin.
Syksyn koittaessa Häyrinen näki, kuinka suuraavat yltyivät vielä hehkumaan kaikissa ruskaväreissään. ”Jokivarsien koivikot ja soiden varvikot loistivat kultaa ja purppuraa. Koitti sitten syyskuun jälkipuolisko. Koleat tuulet riipivät lehdet puista ja kiidättivät niitä yli jäätyneiden rimpien”, Häyrinen kirjoittaa.
Eräänä iltana Häyrinen näki suuren lumipilven ajautuvan Kussuolinkivaaran ylle ja pysyttelevän pitkään vaaran laen kohdalla.
”Laskevan auringon valossa se näytti vaaran laelta kohoavalta savulta, aivan kuin menneiden aikojen pyytömiesten jättiläismäiseltä uhritulelta. Vähitellen se levisi ja peitti koko Sompion valkeaan verhoonsa. Pian piiskasi valtava lumipyry pimentyvää maisemaa.”
Seuraavana kesänä Sompion suuraapoja ei enää ollut. Padon sulkemisen myötä noussut vesi hukutti alleen koko seudun. Palaavat muuttolinnut kiersivät turhaan entisiä pesimäalueitaan. Poroja eksyi joukoittain kelluville, suosta nousseille turvesaarille. Osa pelastettiin, osa hukkui veteen.
Sompion suursoiden paikalle syntynyttä Lokan allasta Häyrinen ei arvostanut, vaan luonnehti sitä ”luonnon hautausmaaksi”. Altaan ihastelijat eivät Häyrisen mukaan tunteneet entisyyttä, eivätkä ymmärtäneet luonnontilaisten alueiden arvoa.
”He kuuluvat siihen nykyajan tuhoisaan joukkoon, joka lapsenomaisesti ihastelee erämaahan laskettua leveätä asfalttitietä ja jokaisen uuden metsäautotienpätkän tarjoamia mahdollisuuksia”, Häyrinen luonnehti happamasti.
Urpo Häyrinen teki merkittävimmän luonnonsuojelutyönsä luonnon- ja kansallispuistojen sekä soidensuojelun toteuttamisessa. Häyrinen tunnettiin väsymättömänä suojelualueiden etsijänä ja rajaajana, joka liikkui tavallisesti keväästä syksyyn maastossa.
Häyrinen dokumentoi kamerallaan erityisen tarkasti suunnittelemiensa kansallispuistojen maisemia. Häyrinen kuvasi myös paljon lintuja, erityisesti suolintuja, sekä retkeilykulttuuria.
Suomalaisen luonnonsuojelun tärkeimpiin vaikuttajiin kuulunut Häyrinen kuoli kotipihalleen 28. helmikuuta 1992 Hämeenkyrön Lavajärvellä.
