Liiton toimittajan perhettä kohtasi kolminkertainen murhenäytelmä sodassa – Oliko heidän kuolemansa turha, kysyy sukulainen nyt

Hautajaiset olivat alkamassa, mutta Olavi Tenhovaaraa ei vain näkynyt. Hänen serkkunsa 16-vuotias Osmo Piisalo päätti käydä vielä kerran juna-asemalla tarkistamassa, olisiko Tenhovaara tullut aivan viime tingassa, mutta ei ollut.

Tenhovaaran veli Lauri oli kuollut Iisalmen juna-asemalle tehdyssä pommituksessa hänen ollessaan tulossa rintamalta lomalle. Elettiin talvisodan päiviä helmikuussa 1940.

Laurin kanssa yhtä aikaa siunattiin muitakin vainajia. Niin oli tapana, kun kuolleita oli paljon.

Myöhemmin hautajaisten jälkeen tuli tieto, ettei Olavi Tenhovaarakaan tulisi enää koskaan kotiin. Hän oli kaatunut.

– Se oli poikien äidille valtavan kova isku. Totta kai sitä mietti, että miksi hänen piti menettää kaksi poikaansa niin lyhyessä ajassa.

Olavi Tenhovaara oli Suomenmaan edeltäjän Liiton toimittaja. Suomenmaa juhli 110-vuotista historiaansa syksyllä 2018.

Tenhovaaran muistolaatta on kiinnitetty Suomenmaan Oulun toimituksen seinälle. Vuosikymmenten ajan se on osunut ensimmäisenä silmiin, kun toimittajat ovat aamuisin saapuneet töihin.

Millainenhan tyyppi hän on ollut, olen usein miettinyt. Millainen on hänen tarinansa?

Sota-aikojen ihmiskohtaloista kiinnostuneita palvellaan onneksi nykyisin varsin hyvin. Naputtelen Tenhovaaran nimen useiden arkistojen tietoja yhdistelevään Sotasampo-tiedostoon. Sieltä irtoaa tiedonmurusia.

Otto Armas Olavi Tenhovaara oli siviilisäädyltään naimaton. Sotilasarvo vänrikki. Joukko-osasto Er.P 21. Kaatui, ruumis evakuoitu ja haudattu. Hautauspaikka Oulu. Hautanumerokin löytyy.

Sotasampo-tiedostosta pääsee lukemaan myös Tenhovaaran joukko-osaston, erillisen pataljoona 21:n päiväkirjoja. Kohtuullisen selvällä kaunolla käsin kirjoitettu päiväkirja on digitoitu Kansallisarkiston sivuille.

Helmikuun lopulla 1940 Tenhovaaran joukot olivat Uuraan seudulla lähellä Viipuria. Päiväkirjoissa vilahtelevat Pukinsaaren, Pitkäsaaren, Ravansaaren ja Hannukkalansaaren nimet.

Aamuyöllä 28. helmikuuta suomalaiset saivat irtautumiskäskyn, mutta se osoittautui vääräksi. Iltapäivällä vihollinen hyökkäsi, kranaattituli oli kiivasta. Suomalaiset saivat omiltaan tykistöapua. Parin tunnin päästä hyökkäys oli pysäytetty.

Päiväkirjan sivun alareunaan on kirjattu, että ”kaat. 1 ups., haav. 3 miestä”. Sivumarginaaliin on kirjattu kaatuneen numero.

Muuta ei kerrota. Sota vain jatkui. Noina päivinä Viipurinlahdella käytiin verisiä taisteluita. Tenhovaara oli yksi uhri lukemattomien muiden joukossa.

Tilaan vielä Tenhovaaran kantakortin Kansallisarkistosta. Vaikka Tenhovaara ei ole sukulaiseni, pääsen lukemaan hänen palvelusaikaisia tietojaan terveystarkastusten muistiinpanoista lähtien.

Kantakorttien salassapitoaika on 50 vuotta henkilön kuolemasta. Tenhovaaran kuolemasta on kulunut aikaa jo yli 78 vuotta.

Kahdenkymmenen liuskan pinosta selviää, että Tenhovaara aloitti armeijan konekiväärikomppaniassa tammikuussa 1936, kolme vuotta ennen talvisotaa.

Aliupseerikouluun hän meni kesäkuussa, Reserviupseerikouluun (RUK) syyskuussa. Kiittäen hyväksytty, lukee RUK:n 34. kurssin todistuksessa.

Tenhovaara näyttää olleen perusterve mies. Lääkärintarkistuskortissa ja sairauskertomuksissa ei lue juuri kummempaa kuin hampaiden paikkausta ja flunssan oireita.

Vapauteen Tenhovaara asteli täysin palvelleena maaliskuussa 1937.

Kertausharjoituksiin hänen oli määrä mennä vuosina 1940 ja 1946. Ennen niitä tuli kuitenkin oikea sota. Tenhovaaran päällystökorttiin on kirjattu, että hän astui palvelukseen uudestaan lokakuussa 1939.

Sota-ajalta ei ole muita tietoja. Kaatumisestakaan ei kerrota mitään muuta kuin missä ja milloin se tapahtui.

Tamperelaisen Kristiina Virkkulan ääni on hämmästynyt.

Olen yrittänyt soittaa hänelle muutamaan otteeseen, mutta Virkkula ei ole ehtinyt vastaamaan. Hän kuitenkin innostuu heti, kun kuulee, millä asialla soitan.

Olavi Tenhovaara oli Virkkulan isän Veikko Tenhovaaran veli. Virkkulan löysin monien vaiheiden jälkeen sukuselvityksiin keskittyviltä internetsivustoilta.

– Kolme veljestähän niitä meni sodassa, Virkkula sanoo puhelimeen.

Tätä tietoa en ole löytänyt mistään arkistoista.

Virkkulan mukaan hänen isänsä oli veljesnelikosta ainoa, joka selvisi sodasta hengissä. Hänkin tosin oli rintamalla, mutta hänet komennettiin kotiin, kun kaikki muut veljekset olivat menehtyneet. Että edes yksi säilyisi.

– Harmi vain, kun en nuorempana ymmärtänyt kysellä enempää. Isäni kuoli jo vuonna 1982, ja minulla on hirveän vähän tietoa hänen veljistään.

Jotain kuitenkin?

– No kyllä minä jotain olen isoäidiltäni ja muilta sukulaisilta kuullut, Virkkula sanoo.

Olavi eli Olli Tenhovaara syntyi nelilapsisen perheen vanhimmaksi Vaasassa vuonna 1914.

Veljessarjan isä kuoli 46-vuotiaana sydänkohtaukseen. Nuorin pojista oli tuolloin 7-vuotias. Perheen äiti kasvatti pojat yksin miehensä kuoleman jälkeen.

Virkkula kertoo, että Olli oli aikalaistensa kertoman mukaan luonteeltaan kiltti ja hyvin käyttäytyvä nuori mies. Hänen tiedetään osallistuneen NMKY:n toimintaan. Hän oli mukana myös partiotoiminnassa Pohjan Veikoissa.

Ylioppilaaksi tultuaan Olli oli vetämässä puhelinlinjaa Enontekiöön. Sieltä tulonsa jälkeen hän meni töihin Liitto-lehteen.

Helsingin yliopiston keskusarkistossa säilytettävästä toimittajamatrikkelista selviää, että Tenhovaara on kirjoittanut ylioppilaaksi vuonna 1935, 21-vuotiaana.

Liiton uutistoimittajaksi hän tuli matrikkelin mukaan vuonna 1937. Pestin on kirjattu kestäneen kuolemaan saakka.

Matrikkelin mukaan Tenhovaara on ollut myös Oulun Palloseuran edustusjoukkueen jäsen. Lomakkeessa on myös maininta ”innokas sk-työläinen”. Tietopalvelusihteeri Jouni Nikula arvelee sen tarkoittavan suojeluskuntaa.

Sitä se onkin, vahvistaa 94-vuotias Osmo Piisalo. Hänen juttusilleen päädyin Kristiina Virkkulan vinkistä. Piisalo muistaa Olavin ja muut Tenhovaaran veljekset hyvin.

– Minulla ja Ollilla oli aika lailla tasan kymmenen vuotta ikäeroa. Vähän ihaillen taisin katsella häntä, nuorempi kun olin.

Piisalon mukaan kaikki Tenhovaarojen neljä veljestä olivat isänmaallisia ja harrastivat suojeluskuntaa. Poliittisesti aktiivisia he eivät kuitenkaan olleet.

Piisalolle on jäänyt sellainen käsitys, että Tenhovaara päätyi Liittoon töihin ennemminkin kiinnostuksesta toimittajan työhön kuin lehden taustapuolueeseen Maalaisliittoon.

– Mutta tuskin siinä suurta ristiriitaakaan on puolueeseen ollut.

Piisalo muistaa myös, kuinka Olavi aina ”jutteli kaikenlaista lehtiasioista”. Mitä hän tarkalleen ottaen jutteli, se ei ole jäänyt mieleen.

– Työstään hän oli innostunut. Olisi varmaan tehnyt uran lehtimiehenä, jos sotaa ei olisi tullut.

Sota katkaisi kaikkien suomalaisten arjen marraskuussa 1939.

Sitten tuli se helmikuun päivä, jolloin veljessarjan toiseksi nuorin, Lauri, kuoli.

Tieto kuolemasta kiiri myös Karjalankannaksen Uuraan Pukkisaareen. Olaville myönnettiin hautajaislomaa. Ennen lomille lähtöään Olli päätti mennä vielä tervehtimään joukko-osastonsa miehiä.

Silloin tuli vihollisen keskitys. Olli sai kranaatin sirpaleesta osuman takaraivoonsa ja kuoli siihen.

– Olihan se kovin murheellista aikaa. Niin mukava mies meni, Piisalo huokaisee.

Olavin hautajaiset pidettiin Oulun tuomiokirkossa. Tällä kertaa ei ollut muita vainajia.

– Muistan, että hautajaisvieraissa oli paljon kavereita ja tuttavia. Tunnelma oli vaikuttava, Piisalo kertoo.

Lisää surua oli kuitenkin tiedossa.

Tiedustelijana toiminut veljessarjan nuorin Arvo kuoli jatkosodan alussa kesällä 1941 jouduttuaan vihollisen piirittämäksi.

Sankarihaudat. Se on asia, jonka Kristiina Virkkula muistaa lapsuudestaan hyvin. Siellä käytiin isoäidin kanssa usein. Kukat kasteltiin kolmelta haudalta.

Niiden lisäksi oli isoisän ja Virkkulan sisaren haudat.

Virkkulan isä puhui veljiensä menetyksestä harvoin, mutta tytär kuitenkin aisti, että asiaan liittyi raskasta surua.

– Voi vain kuvitella, miltä isästäni on tuntunut menettää kaikki veljensä ja miltä isoäidistäni on tuntunut, kun poika toisensa perään on tullut arkussa kotiin.

Syvästä ikävästä huolimatta Virkkula ei muista isoäitinsä tai isänsä puheista katkeruutta.

– Meidän perheessämme on aina ajateltu, että he antoivat kalliin lahjan isänmaan puolesta. Tuntuuhan se itsestäkin hirveän väärältä, että miksi juuri heidän piti kuolla. Olen myös miettinyt, että oliko heidän kuolemansa turha.

– Ajattelen kuitenkin, että he osaltaan pelastivat Suomen itsenäisyyden.