Kolmiloikkaaja Kristiina Mäkelä vietti lapsuuden kesät isovanhempien maatilalla – "Puhtaan ruoan ja eettisesti kestävän maatalouden arvostus on ollut aina läsnä"
Kun urheilija saavuttaa suuren tavoitteen, ensimmäinen tunne huikean riemun jälkeen tai jopa sijaan on usein tietynlainen typertynyt tyhjyys. Yleisurheilun EM-kisoissa elokuussa hopeaa ottanut kolmiloikkaaja Kristiina Mäkelä muistuttaa, että asiaan ei voi varautua.
– Vaikka lähtee hakemaan menestystä, ei todellakaan auta etukäteen miettiä, että miten sitten tuuletan Suomen lipun kanssa. Kun kisassa tulee uran kovin iskutus ja pisimmät hypyt, väsymys on sekä fyysistä että henkistä. Mutta tietysti ihan ensimmäinen fiilis oli, että yes, vihdoin!
Mediahaastattelujen, dopingtestin ja muun asiaan kuuluvan rumban jälkeen Mäkelä kertoo pysähtyneensä ulkopuoliselle yllättäväänkin tunteeseen: otetaanko minulta nyt jotakin pois. Vapautta, yksityisyyttä? Voiko tämä johtaa siltä osin johonkin epämukavaan?
– Samaan tapaan kun hermostuu, jos huomaa poliisiauton ajavan takana. Silloin alkaa miettiä, ajanko sallittua nopeutta, onko turvavyö kiinni ja niin edelleen.
Tunne meni ohi, samoin tyhjyys, mutta Mäkelä halusi vain nauttia hetken rauhassa.
Hän istui viinilasillisella seiväshyppääjä Wilma Murron valmentajan Jarno Koivusen, keihäsluotsi Tero Pitkämäen, oman valmentajansa Tuomas Sallisen ja hieroja Pentti Niemen kanssa hotellin kirjastossa.
– Oli ihanaa vain olla siinä, ei tarvinnut selittää kellekään mitään. Myöhemmin olen joutunut muistuttamaan itseäni, että hei, sinä tosiaan teit sen!
Tarina tilanteesta kertoo paljon Kristiina Mäkelästä. 29-vuotiaalla naisella on takana useampi finaalipaikka ja pitkä ura, johon on mahtunut lukuisia loukkaantumisia, leikkauksia ja vaikeita hetkiä.
Hänellä on myös maine suorapuheisena naisena, joka ei pelkää sanoa mielipidettään tai näyttää tunteitaan.
Tämä ei aina ole ollut kaikkien mieleen eikä vieläkään ole ihan tavallista suomalaisessa huippu-urheilussa, mutta Mäkelä vahvistaa, että sekä yleinen että perinnelaji yleisurheilun ilmapiiri on muuttunut – niin kirjoitetussa kuin kirjoittamattomissa säännöissä.
– Suomalaisessa urheilussa on ollut vallalla hammasta puremisen ja läpi harmaan kiven menemisen eetos: pitää olla epämukavaa, että voi saavuttaa menestystä. Olen kuullut, ettei ole kauaa siitä, kun puheille urheilijan tarvitsemasta hyvästä fiiliksestä naurettiin.
– Kuitenkin positiivinen ilmapiiri ja tunne siitä, että urheilija tekee oikeita asioita, on ihan oleellinen. Se ei tarkoita vaatimustason madaltamista tai että aina pitäisi olla kivaa, mutta huipulle on monta tietä ja ihmiset ovat erilaisia persoonia. Uusi sukupolvi ymmärtää tämän paremmin ja on näyttänyt, että sitä kautta tulee myös menestystä.
Kolmiloikka on laji, jossa urheilijat ovat parhaimmillaan lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä ikävuotta.
Kristiina Mäkelä saavutti ensimmäinen aikuisten arvokisamitalinsa 29-vuotiaana, kun takana oli useampi finaalipaikka ja kisaedustus 16-vuotiaasta alkaen. Aiemmin lajivalikoimaan kuuluivat myös korkeushyppy ja koripallo.
–Sen arvostelu, että urheilijat hakevat isoista kisoista oppia, on älytöntä. Etenkin finaaliin liittyy niin valtava paine, erilaisia tunnetiloja ja kaikenlaista hässäkkää ympärillä, että sitä ei voi harjoitella muuten kuin tilanteessa olemalla. Minunkin piti harjoitella aika monta kertaa, hän hymähtää.
Huippu-urheilu on sikäli raadollista, että tulokset näkyvät suoraan kellosta, taululta ja pisteistä. Etenkin suuri yleisö mittaa yhä menestystä mitaleilla, ja kansainväliset menestysmahdollisuudet ovat luonnollisesti myös julkisen tuen ehto.
Mäkelä toivoo silti, että puhe urheilusta monipuolistuisi.
– Nähtäisiin ne pienet askeleet, joita ilman ei koskaan voi ottaa isoa harppausta. Lajien vertailu on vaikeaa ja aika turhaa, mutta esimerkiksi jalkapallossa jo EM-kisapaikka on torijuhlien aihe, ja yksilölajeissa puhutaan kisaturisteista.
Mäkelä on kasvanut kaupungissa, mutta lapsuuden kesät isovanhempien maatilalla, ja koko perheen tiiviit siteet sinne ovat vaikuttaneet hänen arvoihinsa.
Koulutukseltaan hän on maa- ja metsätaloustieteen kandidaatti Helsingin yliopistosta.
– Työnteon, puhtaan ruoan ja eettisesti kestävän maatalouden arvostus on ollut aina niin läsnä, ettei sitä oikeastaan edes ajatellut. Kun lukion jälkeen aloin miettiä, mitä ihmettä haluaisin opiskella, kotieläintiede tuli luontevasti mieleen.
Ilmastonmuutos, ruoantuotannon läpinäkyvyys, luonnon ja metsien monimuotoisuuden tukeminen ja muut ajankohtaiset aiheet ovat Mäkelälle tärkeitä. Ne kuuluvat myös niihin aiheisiin, joista hän mielellään puhuu sosiaalisessa mediassa.
– En halua vastakkainasettelua kaupungin ja maaseudun välille, vaan toivon pieneltä osaltani voivani lisätä ymmärrystä ja vähentää harhaanjohtavaa tietoa siitä, mitä Suomen maa- ja metsätalouden arjessa tehdään.
Mäkelä arvelee, että tausta ja lapsuudenkodin esimerkki ovat osaltaan auttaneet häntä pitämään terveen ruokasuhteen lajissa, jossa painontarkkailu on arkea.
– On selvää, ettei painoa saa olla liikaa, mutta se ei todellakaan ole ensimmäinen asia tässä lajissa. Asiantuntija-avun ja terveen järjen yhdistelmällä pääsee pitkälle. Jos nuori urheilija jää yksin märehtimään ravitsemustaan ja ryhtyy radikaaleihin muutoksiin vaikka pudottaakseen painoa, se kostautuu taatusti jossain vaiheessa.
Tärkeintä on hyvä olo ja terveys.
– Treenaaminen huipulla on sitä, että siinä hajotetaan kroppaa. Levossa palaudutaan, ja siihen kuuluu riittävä ravinto. Jos koko ajan vain hajotetaan ja hajotetaan, niin kohta on paikat hajalla, henkisesti ja fyysisesti. Tasapainon löytämiseen on monta tietä, ja erilaisuus on siinäkin rikkaus. Tulee antaa tilaa löytää omat vahvuudet, ja mennä niiden avulla eteenpäin.
Se ei ole yhtään hullumpi elämänohje – kolmiloikan hiekkalaatikon ulkopuolellakaan.
Juttu on lyhennelmä artikkelista, joka on julkaistu alun perin Suomenmaan aikakauslehdessä lokakuussa 2022. Digilehden irtonumeroita voit ostaa täältä. Lehden voit tilata täältä.