Kirjat | Patriootti luotti sanan mahtiin
Historiantutkija, professori Lasse Kangas on tarttunut mielenkiintoisen miehen elämäntarinaan.
Artturi Leinonen (1888-1963) oli omana aikanaan merkittävä kirjailija, maalaisliittolaisen Ilkan pitkäaikainen päätoimittaja, itsenäisyysaktivisti ja suojeluskuntamies. Kankaan kirjoittama kokonaiselämäkerta Sanan voimalla – Artturi Leinosen elämä ilmestyi loppukeväästä ja täydentää tietämystämme paitsi Leinosesta itsestään myös Suomen itsenäisyyden alkuvuosikymmenistä, jolloin käytiin kiivasta taistelua maan suunnasta.
Aiemmin Kangas on kirjoittanut elämäkerrat muun muassa maalaisliittolaisista poliitikoista Vihtori Vesterisestä ja Kustaa Tiitusta.
Leinonen on aikojen kuluessa jäänyt unohduksiin, kuten monet maltillisten keskustaryhmien edustajat. Jälkimaailma on yleensä harmillisen paljon kiinnostuneempi poliittisista äärilaidoista ja niiden edustajista.
Nämä äärilaidat eivät kuitenkaan koskaan saavuttaneet Suomessa hegemoniaa, joten on erittäin tärkeää ja merkityksellistä tutkia sitä, miten ääriliikkeiden nousu estettiin ja millaiset henkilöt vaikuttivat toiminnallaan siihen, että laillisuuslinja voitti ja Suomi säilyi kansanvaltaisena demokratiana.
Elämäkerrassa kuvataan Leinosen vaiheet taustasta ja kasvuvuosista alkaen. Leinosen lapsuuskoti oli ajan oloissa melkoisen vapaamielinen ja siellä myös luettiin varsin paljon – niin kirjoja kuin sanomalehtiäkin.
Mielenkiintoista on havaita, että nuori Leinonen luki innokkaasti vasemmistolaista ja kirkonvastaista kirjallisuutta. Tämä oli kuitenkin varsin yleistä vuoden 1905 tienoilla, jolloin vasemmistolaisuus oli vahvassa nousussa ja ajateltiin, että sosialismi toteuttaisi tasa-arvon ja kansanvallan.

Leinonen innostui myös Santeri Alkion aatteista ja nuorisoseuratoiminnasta. Yhteiskunnallisesti ja kirjallisesti Leinonen aktivoitui entistä vahvemmin opiskellessaan Jyväskylän seminaarissa kansakoulunopettajaksi.
Tuolloin hänestä tuli nuorsuomalaisten nuorten jäsen, mutta kesälomilla hän tutustui myös Maalaisliiton toimintaan. Nuorsuomalaisuudessa oli kyse lähinnä siitä, että pidettiin kiinni perustuslaista ja vastustettiin suomettarelaista myöntyväisyyspolitiikkaa, kuten Kangas aivan oikein huomauttaa.
Lopulta Leinonen päätyi maalaisliittolaiseksi. Kangas ei kirjassaan spekuloi, mutta voi olla, että Leinonen olisi jäänyt töysäläiseksi kansakoulunopettajaksi, ellei hän olisi elokuussa 1915 ryhtynyt jääkärivärväriksi.
Tämän toiminnan myötä Leinonen päätyi venäläisten karkoittamana Siperiaan, mutta hänestä tuli myös patriootti, jonka panos haluttiin moniin isänmaallisiin pyrintöihin ja joka myös itse halusi olla mukana.
Mielenkiintoista on, että Leinonen, vaikka olikin maalaisliittolainen, näyttää olleen loppukeväästä ja alkukesästä 1918 epävarma valtiomuotokysymyksessä.
Aktivistit, kuten Leinonen, olivat yleensä monarkisteja, mutta lopulta hän kuitenkin näyttää kallistuneen tasavallan kannalle. Kun jyrkät oikeistolaiset pyrkivät kaappaamaan suojeluskuntajärjestön C. G. E. Mannerheimin johdon alle vuonna 1921, oli Leinonen P. E. Svinhufvudin johtamassa komiteassa estämässä tätä kehitystä.
Suojeluskuntatyö oli Leinoselle hyvin tärkeää, mutta niin oli myös kirjoittaminen. Runojen kirjoittamista harrastanut kansakoulunopettaja alkoi 1910- ja 1920-lukujen taitteessa suuntautua yhä enemmän kohti kirjailijan uraa.
Vuoden 1918 syksyllä ilmestyi Ilkan ja Poutun pojat, joka kertoi eteläpohjalaisista vapaussodassa ja seuraavana keväänä herännäisyyttä käsittelevä esikoisromaani Nuori Tuomaala. Esikoisromaanin saamat verraten hyvät arviot eittämättä rohkaisivat kirjailijaa jatkamaan ja kirjoja ilmestyikin tasaiseen tahtiin.
Uuden käänteen Leinosen elämä sai, kun hänestä vuonna 1929 tuli Ilkan vastaava toimittaja ja Santeri Alkion apulainen.
Jo melko pian Leinonen ryhtyi sanailemaan kokoomuslaisen Vaasan päätoimittajan Jaakko Ikolan, eli nimimerkki Vaasan Jaakkoon, kanssa. Ilkan palstoille ilmestyikin elokuussa 1929 nimimerkki Karhuvainon Esa, jonka suojissa Leinonen saattoi kirjoittaa räväkämmin kuin pääkirjoituksissa. Räväkkyys näkyi esimerkiksi siinä, miten Leinonen kirjoitti kommunisteista.
Hän ei voinut käsittää, että äärivasemmisto sai kannatusta, vaikka keskustavoimat pyrkivät harjoittamaan eheytyspolitiikkaa ja poistamaan yhteiskunnallisia epäkohtia.
Ei siis ihme, että loppuvuodesta 1929 Leinonen kannatti kommunistien kiihotustoiminnan vastaisen kansalaiskokouksen koolle kutsumista. Syntyi Lapuan liike. Mutta vaikka jo muutaman viikon kuluttua Leinonen näki, että jyrkät voimat alkoivat ottaa liikettä haltuunsa, niin vielä syyskuussa 1930 hän suostui jatkamaan Suomen Lukon puheenjohtajana.
Lopulta Leinosen oli kuitenkin todettava, että Suomen Lukko, joka oli tarkoitettu hallitusta tukevaksi kattojärjestöksi taistelussa kommunismia vastaan, ei ollut enää hänen hallinnassaan.

Leinonen havahtui syksyllä 1930 huomaamaan, että Lapuan liikettä ei käytetty enää tosiasiassa kommunismin vastaiseen taisteluun, vaan taustalla vaikuttivat voimat, jotka pyrkivät ajamaan harvainvaltaa. Leinonen ei voinut kuitenkaan nimetä Mannerheimia ja hänen lähipiiriään Lapuan liikkeen taustavoimiksi, sillä vuoden 1918 valkoisen armeijan ylipäällikkö oli kaiken arvostelun ylä- ja ulkopuolella.
Siispä ainoaksi vaihtoehdoksi jäi arvostella liikkeen talonpoikaisia keulakuvia, kuten Vihtori Kosolaa. Suhteet Mannerheimiin säilyivät ja 1930-luvulla Leinonen tapasi hänet vuosittain.
Yhteiskuntarauhan nimissä Leinonen tuki vuonna 1931 presidentiksi Svinhufvudia ja hän myös osallistui maalaisliittolaisten valitsijamiesten taivutteluun. Kankaan mukaan Leinonen luotti siihen, että Svinhufvud pitäisi Suomen parlamentaarisdemokraattisessa kurssissa, kuten sitten tapahtuikin. Mäntsälän kapina kaatui presidentin päättäväisyyteen, mutta vähäinen ei ollut Leinosenkaan osuus kapinan pysäyttämisessä. Jos Leinonen ei olisi päättäväisesti ryhtynyt kumoamaan lapualaismielisten suojeluskuntaupseerien hälytyskäskyä Etelä-Pohjanmaalla, niin on todennäköistä, että tilanne olisi riistäytynyt käsistä. Myös Ilkan palstoilla Leinonen taisteli kapinallisia vastaan.
Oikeistoaktivistien piirissä Leinosen isänmaallisuus ja ansiot aktivistina kyseenalaistettiin Mäntsälän kapinan jälkeen ja hänelle tehtiin ilmiselvää kiusaa – esimerkiksi Vihtori Kosola poisti Leinosen nimen jääkäriaktivistimitalin saajien luettelosta.
Niin sanottu Virkkusen juttu puolestaan vei Leinosen ja toimittaja Urho Kittilän oikeuteen ja vankeuteen, kun Kittilän katsottiin ”herjanneen ja solvanneen” Ilkan pakinassaan Mäntsälän kapinaa puolustellutta kokoomuspoliitikkoa Paavo Virkkusta. Vaikka olikin hyökkäyksiin tottunut ja karaistunut, kalterijääkäri Leinosta luonnollisesti kiukutti se, että vielä 1930-luvun loppuvuosina poliittiset vastustajat leimasivat hänet pelkuriksi ja väittivät hänen jopa jääneen vapaaehtoisesti vangiksi.
Tämä osoittaa, että Leinonen koettiin vaaralliseksi vastustajaksi. Leinonen kuitenkin sai hyvityksen, kun hänet 1950-luvulla kutsuttiin Jääkäriliiton kunniajäseneksi ja Virkkunen pyysi häneltä anteeksi.

Vaikka laitaoikeistolaiset loukkasivat Leinosta monin tavoin, hän ei ajanut IKL:n lakkauttamista, kuten puoluetoverinsa sisäministeri Urho Kekkonen, sillä hän näki, että laitaoikeiston kannatus oli 1930-luvun lopun Suomessa laskussa ja että se lopulta näivettyisi. 1930-luvun jälkipuoliskolla todelliseksi voimatekijäksi olikin noussut punamultayhteistyö, eli Maalaisliiton ja SDP:n välinen yhteistyö, jota Leinonenkin oli alkanut kannattaa.
Poliittinen vaikuttaminen leimasi pitkälti Leinosen toimintaa 1930-luvulla, mutta samalla jatkui myös kirjailijanura ja kyseisellä vuosikymmenellä ilmestyivät muun muassa historiallinen romaani Hakkapeliitat ja Yrjänän emännän synti, jolla Leinonen osallistui WSOY:n pienoisromaanikilpailuun. Kilpailun voitti Mika Waltari romaanillaan Vieras mies tuli taloon, mutta Yrjänän emännän synti päätyi sittemmin valkokankaalle, kuten tapahtui myös Lakeuksien lukolle.
Elokuvaksi päätyi myös käsikirjoitus Härmästä poikia kymmenen ja näytelmä Kapituliherra. Sen sijaan Leinosen varhaistuotantoon kuuluva mustalaisromaani Kati ei koskaan päätynyt valkokankaalle, vaikka käsikirjoitus siihenkin oli valmiina. Leinosen kirjailijanura päättyi muistelmiin ja jääkäriromaaniin Päin nousevan Suomen rantaa, joka ilmestyi vuoden 1962 jouluksi.
Urho Kekkoseen Leinonen tutustui 1930-luvulla Maalaisliiton keskushallituksessa. Kankaan mukaan Leinonen havaitsi jo tuolloin Kekkosen kyvykkyyden, mutta mikään varaukseton Kekkosen ihailija Leinonen ei ollut – hän ei esimerkiksi juurikaan pitänyt Kekkosen suoraviivaisen jyrkästä tyylistä. Leinonen ajoi myös vuonna 1950 punamultahallitusta, kun taas Kekkonen ei.
Vuoden 1956 vaaleissa Leinonen kuitenkin tuki Kekkosta Maalaisliiton presidenttiehdokkaaksi, sillä hän näki tämän ainoana mahdollisena vaihtoehtona. Kekkosen vastavoimaksi ajateltua Viljami Kalliokoskea Leinonen kyllä arvosti, mutta katsoi, että tämän kyvyt eivät riittäneet presidentiksi asti.
Maltilla mutta määrätietoisuudella Kekkosen valintaa tukeneen Leinosen välit E. M. Tarkkaseen ja Jalo Lahdensuohon tulehtuivat. Leinosen ja Ilkan tuki ei ollutkaan merkitystä vailla, sillä Kekkonen sai Etelä-Pohjanmaalta kahdeksan valitsijamiestä vuoden 1956 vaaleihin.
Sanan voimalla osoittaa monin tavoin sen, kuinka merkittävä vaikuttaja Artturi Leinonen omana aikanaan oli. Hän ei ollut varsinainen aktiivipoliitikko, vaikka olikin kahdesti kansanedustajana, mutta poliittinen aktivisti hän oli ja vaikutti monella tapaa keskeisiin valtiollisiin ratkaisuihin.
Maalaisliitossa hän kuului puolueen oikeaan laitaan, joka ei kommunismia hyväksynyt, mutta joka piti tärkeänä kansallista eheyttä ja sen rakentamista. 1930-luvun puolivälissä Leinonen ryhtyi kannattamaan punamultayhteistyötä ja koska hänen päätoimittamansa Ilkka oli tuolloin Maalaisliiton merkittävimpiä lehtiä, oli asialla huomattava painoarvo.

On ansiokasta ja tärkeää, että Leinosen urasta ja elämästä esitellään sen monet puolet, eikä keskitytä pelkästään Leinosen poliittiseen toimijuuteen. Nyt elämäkerrassa tuodaan poliittisen toiminnan ohella laajasti esille etenkin Leinosen kirjailijauran vaiheita. Se on tärkeää, sillä mielsihän Leinonen itsensä ennen muuta kirjailijaksi ja hän oli myös aidosti merkittävä kirjailija, joten sen puolen käsittelemättä jättäminen olisi tehnyt torson vaikutelman.
Leinoselle tärkeä oma perhekään ei jää teoksessa katveeseen. Lasse Kangas onkin onnistunut kirjoittamaan tasapainoisen elämäkertakuvauksen, jossa Artturi Leinosen elämän monet ulottuvuudet pääsevät esiin.
Vaikka laajalle lähdepohjalle perustuva teos onkin ennen muuta Leinosen elämäkerta, niin se on myös kertomus itsenäisyytemme alkuvuosikymmenistä ja siitä miten poliittiset keskiryhmät tuolloin taistelivat kansanvaltaisen yhteiskuntajärjestyksen puolesta ääriryhmien paineessa.
Jutun pääkuvan kuvatekstiä korjattu 12.7. klo: 19:38. Kuva on otettu Aliina ja Artturi Leinosen 25-vuotishääpäivänä, ei 35-vuotishääpäivänä.
Lasse Kangas. Sanan voimalla – Artturi Leinosen elämä. Verbatum, 428 s.
Tuomas Rantala
Valtiotieteiden tohtori ja poliittisen historian tutkija