Kirjailija: "Kepulaisille on naureskeltu maailmassa paljon vähemmän kuin kokoomuslaisille tai vasemmistolaisille"

Nilsiäläinen kirjailija Antti Heikkinen on tehnyt sen, mistä moni vain haaveilee.

Hän rykäisi ensimmäisellä romaanillaan valtakunnan julkisuuteen, kriitikoiden ylistämäksi nuoreksi lupaukseksi ja on sittemmin tuottanut menestysromaaneja liukuhihnalta samaan aikaan, kun on pullautellut ulos elämäkertoja suomalaisten rakastamista hahmoista.

Vain hetkeä ennen esikoisromaaninsa Pihkatapin julkaisemista hän oli saatellut lukijoiden käsiin elämäkerran Juicesta, kansallisikonista, jonka tarinaan kukaan muu ei oikein ollut uskaltanut tarttua.

Pohjoissavolaisella paikallislehden toimittajalla riitti pokkaa, ja lopputulos oli monen mielestä varsin onnistunut.

Miten tuntematonta suuruutta oikein keksittiin pyytää Juice-elämäkerturiksi?

– Kysyin itse omaisilta luvan, Heikkinen kohauttaa olkapäitään.

Risainen elämä -kirjaa varten Heikkinen haastatteli paria sataa ihmistä. Sitä kautta hän sai avatuksi monenlaisia ikkunoita ristiriitaisen persoonan vaiheisiin.

Sittemmin Heikkinen on saanut naputella kansien väliin jo Jaakko Tepon ja Heikki Turusen maallisen matkan polkuja. Parhaillaan työn alla on teos Ponssen perustajasta Einari Vidgrénistä.

– Älyttömän mielenkiintoisia ovat olleet nämä kaikki. Olen saanut kuulla mahtavia tarinoita, Heikkinen kertoo.

Heikkinen rönöttää nilsiäläisen Kaiku-baarin nurkkapöydässä lätsä päässä. Kaulahuivi kurkistaa villakangastakin alta. Käsissä on harmaat kynsikkäät. Näyttää sopivasti taiteilijalta.

– Tuotko mussukka mulle lissee kahvia, kehtootko, hän huutaa tiskin taakse ja saa haluamansa.

Kirjahyllyssä on muiden joukossa myös Heikkisen uusin teos, satiirinen Kehveli. Parin viikon päästä Kaiussa
kokoonnutaan kirjanjulkkareihin. Paikalle tulee myös Heikkisen kirjallinen kummi, jo mainittu Turunen.

– Aattelin, että saan ite olla rauhassa. Heikki on semmonen tarinaniskijä, että kaikki parveilevat sen ympärillä, Heikkinen virnuilee.

Maatilan kuopus tiesi jo pikkupoikana haluavansa kirjoittaa. Tarinan kertomisen into syttyi viimeistään Kalle Päätalon romaanista dramatisoidun Nuoruuteni savotat -elokuvan myötä.

– Siitä puhkesi valtava kirjoittamisen kiima.

Heikkinen peri toimittajatädiltään kirjoituskoneen, kun alkuperäiseen omistajaan iski paha nivelsairaus, eikä tämä voinut enää tehdä töitä vanhan liiton hakattavalla.

Äiti keräsi talteen pikku-Antin sepustukset, mutta ei niistä sen kummemmin numeroa tehty.

– Joo, ei tosiaan alettu meikäläistä brändätä siinä vaiheessa.

Määrätietoisesti nuori mies ryhtyi tekemään unelmaansa todeksi. Jo 17-vuotiaana hän pääsi kesätoimittajaksi paikallislehteen ja teki sitä työtä vuosia.

Vielä suurempi haave liittyi näyttelemiseen. Sitäkin Heikkinen on saanut tehdä. Hän dramatisoi ja ohjaa näytelmiä, heittää harvekseltaan stand up -keikkaa. Lavalla hänet on nähty monissa rooleissa oman romaaninsa sankarista Tuntemattoman Rokkaan ja Ukko-Paavoon. Viimeksi mainittu oli sen verran väkevä kokemus, että Heikkinen ”rupesi itekin pikkusen körtiksi”.

Tällä hetkellä jopa isompi osa jokapäiväisestä leivästä lohkeaa erilaisista esiintymisistä. Haastatteluunkin Heikkinen porhaltaa salakapakoista kertovan näytelmän harjoituksista.

Onko monilahjakkuudella päivässään totuttua enemmän tunteja? Vai miten hän oikein ehtii kaiken?

Heikkinen vilkaisee alta kulmiensa, mutta ystävällisesti.

– Kerkiän vielä olemaan kotonakin. En monestikaan paiski hommia porvarillisiin aikoihin.

Teatteri on hyvää vastapainoa kirjoittamiselle, vastaa parhaimmillaan kuntosalitreeniä. Ja jos liikunnan puute alkaa vaivata, Heikkinen ravaa juoksumatolla työhuoneessaan tai tekee kotihommia.

– Normaali arki on tosi mukavaa. Tykkään siivota, leikkiä lasten kanssa, laittaa ruokaa ja haravoida pihaa. On mahtava saada välillä jotain näkyvää aikaiseksi.

Viimeksi Heikkinen kunnosti pihakalusteet, ja niistä tuli ”elävän näköset kalut”.

Mtta kirjoittamiseen Heikkisellä on pakottava tarve. Jos menee pari viikkoa ilman, tulee levoton olo. Itse prosessia hän ei kykene selittämään. Siinä on jotain mystistä.

– Pistän sormet näppäimistölle ja alkaa tapahtua. Jos multa amputoitaisiin sormet, se olisi siinä. En pystyisi sanelemaan tekstejäni.

On onnellista, kun tarina soljuu. Mutta välillä menee ummelle. Silloin Heikkinen saattaa soittaa vaikka Turuselle tai Kari Hotakaiselle.

– Sieltä saa aina apua.

Heikkisen kirjoissa savon murre elää autenttisena.

– Mulla ei oo äidinkieltä, se on mummonkieli, Heikkinen tuumaa ja miettii sitten, onko varastanut käsitteen joltakin, kenties Juicelta.

Joka tapauksessa hän haluaa kirjoissaan viljellä oikeaa savon murretta, sellaista jota mummo puhui, ei arkistosavolaisuutta, joka tuppaa monesti menemään överiksi.

Esikoiskirja Pihkatappi tuntui monesta lukijasta muutenkin aidolta, oikeasti eletyltä. Eräässä kritiikissäkin sitä sumeilematta väitettiin omaelämäkerraksi.

– Miljöö on totta ja monet asiatkin ovat totta, mutta ei se ole minulle tapahtunutta, Heikkinen huokaa.

Lukijapalautteet ovat välillä lyöneet ällikällä.

– Eräs rouva huusi Artomarketissa, haukkua napsutteli tosissaan, että miten kehtasit tappaa äitisi, kun se on niin elävä immeinen.

Toinen yhtä merkillinen lävähti naamalle naapurikunnan Siwassa, kun herrasmies tuli huomauttamaan, että ”isälläs ei oo millonkaan ollu sinistä haalaria”.

Perhe ja ystävät ovat onneksi ottaneet tilanteen lunkisti, vaikka Heikkinen suvun outolintu onkin.

– Vanhempani hyväksyvät tekemiseni. Se on suurin ylpeyden osoitus, enkä ole enempää vaillakaan.

Kiitosta on satanut monelta muulta taholta. Heti esikoisestaan Heikkinen nappasi Kalevi Jäntin palkinnon ja Savonia-palkinnon sekä pääsi ehdolle Helsingin Sanomien esikoiskisaan.

– En ymmärrä niitä, jotka vähättelevät palkintojen merkitystä. Ei niistä voi olla kuin mielissään.

Kirjoistaan Heikkinen on tarkoituksella tehnyt keskenään varsin erilaisia.

Pihkatapin jälkeen nuori kirjailija halusi osoittaa, että pystyy kirjoittamaan laajemmastakin näkökulmasta kuin 15 metrin etäisyydellä navetasta. Matkamies maan -teoksessa teemana on maahanmuutto. Mummo puolestaan osoittaa kunniaa edellisten sukupolvien sisukkaille maalaisnaisille. Kehveli taas on ihan omanlaisensa, kuvitelma siitä, miten olisi, jos kaikki olisi mennyt toisin.

– Jokainen kirjailija toisaalta kirjoittaa aina uudestaan samaa tarinaa vähän varioiden. Välillä lopputulos yllättää itsenikin, että tämmönenkö tästä tuli.

Omaa suosikkiaan Heikkisen on vaikea valita. Kaikissa on puolensa.

– Mutta eivät ne mitään minun lapsiani ole. Jos joku vertaa kirjojaan lapsiinsa, kyllä kannattaisi katsoa elämänarvot uusiksi.

Heikkisen romaanien rakennetta on kiitelty. Juonenkäänteet ovat ajoittain huimia, mutta jotenkin hän saa pidetyksi pakan kasassa. Tekstit ovat verbaalisesti herkullisia. Heikkisellä on ilmiömäinen kyky käyttää kieltä.

Yhteistä kirjoille on suorapuheisuus ja ronski puheenparsi, paikoitellen jopa hämmentävä roisius.

– Vielä minä teen semmosenkin piccololla soitellun herkän romaanin, hän lupaa.

Kepulaisuus on kirjoissa säännöllisen naljailun aihe, riveillä ja niiden välissä. Liekö menneisyyden trauman purkua?

Heikkinen ei vastaa oikein suoraan. Myöntää kyllä, ettei sellaista entisaikojen änkyräpolitikointia enää ole.

– Maaseutu on muuttunut niin paljon, että päätöksenteonkin on ollut pakko muuttua.

En malta olla kysymättä, eikö maalaiskepulainen stereotypia ole vähän liian helppo pilkan kohde. Ei sillä, etteikö sille saisi ja ehkä pidäkin nauraa.

Heikkinen väittää vain tasaavansa puntteja:

– Kepulaisille on naureskeltu maailmassa paljon vähemmän kuin kokoomuslaisille tai vasemmistolaisille.

Hän äityy puhumaan hellästi rakkaudestaan maaseutuun ja maanviljelyyn. Ihmiset eri puolelta Suomea ovat pyytäneet häntä kirjoittamaan siitä, miten vaikeaa maaseudulla on elää ja yrittää tulla toimeen peruselinkeinoilla. Seuraava kirja kertoo osaksi juuri tästä.

– Semmonen kansa on idiootti, joka ei pysy kiinni leivässään, vaikka siihen olisi mahdollisuus, kirjailija tuhahtaa.

Baarissa on hiljaista. Heikkisellä on luultavasti kiire, mutta hän vastailee kärsivällisesti kysymyksiin. Ei näy, että hän on lähtenyt liikkeelle aamutuimaan, vetänyt yleisöluennon ja teatteriharjoitukset, käväissyt välissä kotona laskemassa lapset ja istuu nyt tentattavana. Illaksi pitäisi vielä päästä kirjoittamaan uutta kirjaa.

Sen jälkeen hän lukee lapsille iltasatuja. Kolmivuotiaalle uppoaa kuulemma Pentti Haanpää kuin tyhjää. Poikkeuksellinen poika poikkeuksellisella miehellä.

Vaikka toisaalta Heikkinen on ihan tavallinen, mukavan lupsakka savolainen. Diivailu loistaa poissaolollaan. Ja mitäpä muuta voi tulla ihmisestä, joka on kasvanut ”kepulaisen pukeen” ympäröimänä: lehmän sonnan, moottorisahan bensan, traktorin polttoöljyn ja puusavotan tuoksussa. Siinä oppii pysymään lähellä maanpintaa.

Kysytään nyt vielä, mistä Heikkinen haaveilee ja päästetään sitten menemään.

– Tekisi mieli savottaan ja metsälle. Haluaisin kävellä jäisellä maalla, haulikko selässä, syyshämäräisessä aamuhetkessä.

Pitää lisätä yllä olevaan luonnehditaan, että Heikkinen on vielä äijämäisen herkkäkin.

Haastattelu on julkaistu alunperin Suomenmaan viikkolehdessä 7.12.2018. Suomenmaan voit tilata täältä .