Keskussairaalat rakennettiin maakuntien ylpeydenaiheiksi – nyt niitä uhkaa hallituksen leikkauspöytä
Hallituksen tulevia leikkauspäätöksiä odotetaan monessa maakunnassa pelonsekaisin tuntein. Tammikuussa valmistuneessa STM:n virkamiesraportissa esitettiin nykyisen 15 keskussairaalan verkon karsimista jopa 5-8 sairaalaan.
Sosiaali- ja terveysministeri Kaisa Juuso (ps.) on luvannut linjauksia toukokuuksi. Pohjatyöksi teetetyssä erimielisessä raportissa ei ehdotettu yhdenkään sairaalan lakkauttamista, mutta ilman keskussairaalastatusta jäävät sairaalat muuttuisivat suppeamman palvelutason akuuttisairaaloiksi. Poliittisessa keskustelussa niiden mahdollisuudet menestyä kilpailussa alan työvoimasta on vahvasti kyseenalaistettu.
Mahdolliset leikkaukset osuisivat suoraan suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan historialliseen ytimeen. Maan kattavan keskussairaalaverkon rakentaminen toteutettiin sotien jälkeen yhden sukupolven aikana. Ajatuksena oli kattavan ja korkealaatuisen sairaanhoidon järjestäminen tasapuolisesti koko väestölle asuinpaikasta ja varallisuudesta riippumatta.
Alkusysäyksen keskussairaaloille antoi keskussairaalalain hyväksyminen keskellä sotaa vuonna 1943. Rakentamaan päästiin kuitenkin vasta 1950-luvun alussa. Rakentaminen aloitettiin sairaanhoidossa pahimmin jälkeenjääneiltä alueilta.
Valtio saneli keskussairaaloiden rakentamisjärjestyksen ja valvoi sairaaloiden suunnittelu- ja rakennusprosessia ja rakennuskustannuksia haukkana. Lääkäripulan helpottamiseksi lääkärikoulutusta lisättiin ja keskussairaaloiden rinnalle perustettiin uusia yliopistosairaaloita.
Keskussairaalarakentamisen johtoajatuksena oli sairaaloiden muuttuminen lääketieteellistä tutkimusta tekeviksi erikoissairaanhoitoa tarjoaviksi akuuttisairaaloiksi. Asuntopulan vuoksi alkuvaiheessa sairaaloiden yhteyteen rakennettiin työsuhdeasuntoja pätevän henkilökunnan houkuttelemiseksi.
Keskussairaalat sijoitettiin maakuntien suurimpiin kaupunkeihin, jotka lahjoittivat auliisti tontteja varmistaakseen sairaalan sijoittumisen omaan kuntaan.
Ensimmäiset keskussairaalat valmistuivat Joensuuhun, Jyväskylään, Savonlinnaan, Lappeenrantaan ja Vaasaan 1950-luvun alkupuolella. Saman vuosikymmenen lopulla käynnistyi vielä Vaasan ja Kuopion keskussairaaloiden toiminta.
Oman keskussairaalan saaminen oli saavutus ja ylpeyden aihe koko maakunnalle. Monet kansanedustajat lobbasivat uutterasti oman maakuntansa keskussairaalahankkeiden vauhdittamiseksi ja valtion rahoituksen varmistamiseksi. Monen hankkeen toteutumisen kannalta virallinen ja epävirallinen parlamentaarinen toiminta oli ratkaisevaa.
Uudet keskussairaalat koostuivat korkeasta vuodeosastotornista ja matalista siipirakennuksista. Hygienia-ajattelun perinne ohjasi suunnittelua, ja uudet keskussairaalat sijoitettiin mieluiten kaupunkialueen ulkopuolelle metsäiseen luonnonympäristöön.
Metsäympäristöön sijoitettiin Pohjois-Karjalan keskussairaala Joensuussa, Keski-Suomen keskussairaala Jyväskylässä sekä Kuopion ja Tampereen keskussairaalat. Savonlinnan, Etelä-Karjalan ja Kymenlaakson keskussairaalat rakennettiin metsäisille järvenrantatonteille.
Turun ja Helsingin yliopistolliset keskussairaalat sijoitettiin kuitenkin kaupunkiympäristöihin. Kaupunkien kasvu on liittänyt myös muita alun perin kaupungin ulkopuolelle metsäympäristöihin rakennettuja keskussairaaloita tiiviimmin kaupunkirakenteen yhteyteen.
Laboratoriotoiminnan ja röntgenkuvauksen kehityksen aiheuttamat tilatarpeet vaikuttivat 1950- ja 1960-luvun rakennustyypin kehittymiseen. Vuodeosastotornien yhteyteen lisättiin matalia jalustaosia.
1960-luvun lopulla kuvantamisen, laboratoriotutkimusten, lisääntyneen leikkaustoiminnan ja tehohoidon kehittymisen myötä laajennuksia tarvittiin lisää. Sairaaloiden koko kasvoi merkittävästi ja ne muuttuivat rakennustyyppeinä monimuotoisemmiksi.
Lääkäripulaa yritettiin helpottaa perustamalla Oulun yliopiston yhteyteen uusi lääketieteellinen tiedekunta, joka aloitti vuonna 1960.
Helsingin, Turun ja Oulun kolmen lääketieteellisen tiedekunnan koulutuskapasiteetti ei kuitenkaan riittänyt. Tarvittiin uusi tiedekunta, josta käytiin kova kilpailu Tampereen ja Kuopion välillä. Lopulta kumpikin yliopisto sai lääketieteellisen tiedekunnan 1970-luvulla.
Keskussairaaloissa ei tarvittu enää erillistä tartuntatautien osastoa, kun kulkutaudit selätettiin antibioottien avulla. Sen sijaan keskussairaaloihin haluttiin uusien lääketieteen erikoisalojen hoitomahdollisuuksia.
Vuonna 1969 Lääkintöhallitus esitti, että vaativan erityistason sairaalapalvelut keskitettäisiin viiteen yliopistolliseen keskussairaalaan. Valtakunnallinen vastuualuetoiminta alkoi vuonna 1976. Maa jaettiin viiteen noin miljoonan asukkaan vastuualueeseen, niin kutsuttuun miljoonapiiriin.
Jyväskylän keskussairaala (Heikki Havas/Museovirasto)
Suomen keskussairaalaverkko oli lähes valmis 1980-luvulle tultaessa. Viimeinen keskussairaala valmistui vuonna 1988 Rovaniemelle. 1990-luvun lamavuodet johtivat valtion menojen leikkaamiseen ja kuntien päätösvallan ja avohoitopalvelujen lisääntymiseen. Potilaat vaihtuivat asiakkaiksi ja osastot tulosyksiköiksi.
Vuoden 1991 erikoissairaanhoitolailla Suomeen muodostettiin 20 sairaanhoitopiiriä ja jokaisen kunnan oli kuuluttava johonkin sairaanhoitopiirin kuntayhtymään.
Uutta oli, että kuntakohtaisista sairaansijoista luovuttiin eikä käyttöoikeutta kustannusten suhteessa enää ollut. Kuntien osuudet perittiin niiden käyttämien avohoitokäyntien ja hoitopäivien perusteella.
Lähteenä mm. arkkitehti Terhi Lehtimäen tutkimus Terveyttä kaikille – keskussairaalat 1940-luvulta 1980-luvulle.