Kellohame heilahtaa kesäyössä – Lavatanssit ovat ainutlaatuista suomalaista kulttuuriperintöä
”Haitari soi vienosti valoisassa kesäyössä. Järvenpinta on peilityyni. Naisten helmat hulmuavat tanssiparketilla. Mikä olisi suomalaisempaa kulttuuria kuin kesäiset lavatanssit?”
Tuskinpa mikään.
Normaalioloissa Suomessa järjestetään kesäkuukausien aikana yli tuhat tanssitapahtumaa. Nyt tanssimaan pääsee vain rajoitetusti, mutta onneksi odotellessa voi edes lukea siitä.
Henna Karppinen-Kummunmäki päivittää lavatanssit nykyaikaan keväällä ilmestyneessä kirjassaan Lavatanssien hurma. Kolmikymppinen kulttuurihistorioitsija hurahti itse paritansseihin kymmenisen vuotta sitten.
Sen jälkeen hän on kiertänyt lavoja ahkerasti ja pitänyt blogiakin kokemuksistaan.
– Halusin kirjoittaa lavatansseista sellaisen kirjan, jonka olisin itse halunnut lukea. Lavatanssien historiasta on toki julkaistu lukuisia tutkimuksia ja yleistajuisia tietokirjoja, mutta useimmat niistä ulottuvat parhaimmillaan 1990-luvulle, Karppinen-Kummunmäki kertoo.
Kirja tutustuttaa lukijan paitsi tanssien historiaan, myös muun muassa lavaetikettiin, pukeutumiseen ja eri tanssilajeihin. Ääneen pääsevät niin muusikot, tanssijat kuin tanssinjärjestäjäkin.
Painopiste on turkulaiskirjailijan omalla tanssireviirillä Varsinais-Suomessa ja lapsuudenkodin maisemissa Pohjois-Karjalassa, mutta kirjassa liikutaan lavoilla myös muualla Suomessa.
Kirjailijan rakkaus aiheeseensa näkyy. Hän jopa poseeraa itse suurimmassa osassa kuvista. Kirja on ulkoasultaan kaunis ja suorastaan henkii nostalgista tanssilavaromantiikkaa.
Karppinen-Kummunmäen mukaan lavatanssikulttuuri on parina viime vuosikymmenenä kokenut suuren muutoksen. Lavoille ovat löytäneet myös nuoremmat sukupolvet, vaikka tanssikansan keski-ikä onkin yli 50 vuotta.
Yhä useammalle tanssit ovat paitsi sosiaalinen tapahtuma, myös urheilusuoritus, johon varustaudutaan teknisellä t-paidalla, sykemittarilla ja urheilujuomalla. Alkoholia käytetään aiempaa vähemmän, ja häiritsevästi humalassa on aniharva.
Monet panostavat harrastukseen myös käymällä tanssikursseja. Karppinen-Kummunmäen mukaan lavoille onkin muodostunut kaksi leiriä: tavalliset ja taitavat, lähes ammattitasoiset tanssijat.
Tavallinen tanssikansa veivaa parketilla tuttuja vaihtoaskelia, kun taas kurssittautuneet tanssijat pyörähtelevät vauhdilla näyttäviä kuvioitaan. Vaihtoaskeltanssijoita syytetään väylien tukkimisesta ja väärään suuntaan liikkumisesta, ”ammattilaisia” muiden jyräämisestä.
Onneksi suurin osa mahtuu kuitenkin tanssimaan sulassa sovussa. Nyrkkisääntönä on liikkua vastapäivään ja sitä keskemmällä lattiaa, mitä hitaammin tanssii.
Karppinen-Kummunmäen mukaan vastaavaa lavatanssikulttuuria kuin Suomessa ei ole missään muualla maailmassa.
Vain täällä ihmiset kokoontuvat säännöllisesti tanssimaan tarkoitukseen varattuun tilaan. Ainutlaatuista on myös se, että illan aikana on mahdollista tanssia jopa kolmeatoista eri tanssilajia.
Lavatanssien erityisyys on tunnustettu viralliseltakin taholta, sillä opetus- ja kulttuuriministeriö listasi ne vuonna 2017 osaksi kansallista elävää kulttuuriperintöä. Nimitys oli tosin lähinnä symbolinen.
Vaikka poliitikot näyttäytyvät mielellään esimerkiksi Seinäjoen Tangomarkkinoilla, rahallista avustusta tapahtuma tai lavatanssikulttuuri ylipäätään ei ole valtion taholta saanut.
– On harmillista, ettei valtiovalta tue tämän ainutlaatuisen suomalaisen kulttuuri-ilmiön säilymistä. Muut musiikki- ja taidemuodot, kuten kansanmusiikki tai ooppera, saavat merkittäviä rahallisia avustuksia vuosittain, Karppinen-Kummunmäki vertaa.
Annukka Kaarela
Henna Karppinen-Kummunmäki: Lavatanssien hurma. Keinu kanssani. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 269 s.