Kärsimys ei jalosta, sanoo päivittäin surua, kipua ja tuskaa kohtaava sairaalapappi Hannele Lusikka
Täällä on hiljaista, vaikka korvissa tuntuu vielä äskeinen kadun melu.
Hannele Lusikka istuu nojatuolissa pienessä työhuoneessaan, katsoo kohti ja odottaa. Näkee, että hän on tottunut kuuntelemaan, mitä ihminen haluaa sanoa.
Lusikka on sairaalappi. Hänet kutsutaan paikalle silloin, kun joku on saanut syöpädiagnoosin tai loukkaantunut vakavasti onnettomuudessa. Hänet kutsutaan kastamaan vakavasti sairasta lasta tai lohduttamaan synnytyksessä kuolleen lapsen vanhempia.
Hänet kutsutaan paikalle silloin, kun jollakin on käsillä viimeiset hetket tai kuolema on jo käynyt.
Ja Lusikka menee, vaikka olisi keskiyö.
Hätä ei kysy kellonaikaa, Lusikka sanoo.
Hänen työpöydällään on päivystyspuhelin, johon tulee soitto silloin, kun pappia tarvitaan jollain sairaalan osastolla.
Lusikan lisäksi Oulun yliopistollisessa sairaalassa (OYS) päivystyksiä tekee viisi pappia. OYS:n kokoisessa paikassa pappi on paikalla 24 tuntia vuorokaudessa jokaisena päivänä vuodessa.
Papin kutsuu yleensä paikalle joko lääkäri tai hoitaja. He tarjoavat potilaalle mahdollisuutta papin tapaamiseen, jos näkevät siihen tarvetta.
Jos potilas ei halua pappia luokseen, on OYS:ssa mahdollista saada keskusteluapua myös psykiatrian ammattilaisilta.
Lusikan työssä suru, kipu ja itku ovat jokapäiväisiä.
Vastassa saattaa olla syöpää sairastava 25-vuotias isä tai äiti, jolla ei ole paljoa elinaikaa jäljellä. Vieressä istuvat puoliso ja pienet lapset.
Silloin Lusikasta tuntuu, että ei ole mitään sanoja.
Mielessä pyörivät kysymykset: Miksi juuri hänen pitää kuolla? Miksei hän saa nähdä kaikkea sitä hyvää, mitä lapset kasvaessaan tuovat?
Asiat, joita potilaiden kanssa järkytyksen hetkillä pohditaan, ovat isoja ja vaikeita.
Moni potilas syyttää itseään. Moni kysyy, mitä pahaa olen tehnyt, kun minulle tuli tällainen. Olisinko voinut välttää tämän, jos olisin uskonut tarpeeksi?
Moni on vihainen. Vihainen Jumalalle, elämälle, kohtalolle.
Moni itkee lapsiaan: mitä heille tapahtuu, miten he kestävät kaiken, miten kerron, etteivät he mene rikki.
– Ihminen on neuvoton tuntemattoman edessä. Tutkimustenkin mukaan monikaan ei pelkää omaa kuolemaa, vaan kaikkea luopumista, joka siihen liittyy, Lusikka sanoo.
Monikaan ei pelkää omaa kuolemaa, vaan kaikkea luopumista, joka siihen liittyy.
Hannele Lusikka
Kärsimys. Sitä Lusikka sanoo joutuneensa katsomaan usein silmiin.
Papin työssään hän ei halua estää kärsivää ihmistä puhumasta kaikista mieleen nousevista tunteita, olivatpa ne millaisia tahansa.
Hän kuuntelee, juttelee ja lohduttaa. Jumalalle saa olla vihainen, miksi-kysymyksiä saa huutaa taivasta kohti, itkua ei tarvitse säästellä.
– Jeesuskin rukoili viimeisinä hetkinään, että ota tämä kärsimyksen malja pois. Itselleni on suuri asia, että voin puhua Jumalasta, joka on inhimillinen, ja ymmärtää tuskan.
Lusikka sanoo pohtineensa kärsimystä paljon.
Silti hänkään ei kykene sanomaan vastausta kysymykseen, miksi ihmisen täytyy kärsiä.
– Se vain on olennainen osa elämää.
Sen Lusikka kuitenkin tietää varmaksi, ettei kärsimys jalosta ihmistä eikä se tuo mitään kirkkainta kruunua, kuten vanhat sanonnat toistavat.
Kärsimys on kipeää ja raskasta. Silti Lusikka sanoo löytäneensä sairasvuoteiden ääreltä usein myös toivon ja lohdutuksen valoa.
– Ihmisille on tavattoman tärkeää puhua ääneen sairauden nostattamia tunteita ja ajatuksia ammattiauttajan ja samaa kokeneen kanssa. Monia lohduttaa se, että Jeesuskin kärsi ja että hän ymmärtää kipumme.
Lähdön hetkellä ihminen on Lusikan mukaan yleensä valmis, kaiken kapinoinnin jälkeen.
– Moni sairauden uuvuttama kysyy viimeisinä aamuinaan, että vieläkö minun piti herätä, enkö jo olisi saanut lähteä.
Lusikka palaa ajatukseen nuorena kuolevasta potilaasta, jolla ei ole aikaa paljoa jäljellä.
– Ei se ole enää nuoren ihmisen elämää, että makaa sairaalassa ja tietää lähdön tulevan. On ymmärrettävää, että kuolema koetaan siinä vaiheessa armahtavaksi.
Miten ihmeessä kukaan jaksaa olla näin vaikeiden asioiden äärellä päivästä toiseen, tulee mieleen.
Lusikka myöntää, että työ on kuormittavaa. Usein hän huomaa itkevänsä itsekin. Epäreiluuden tunne jää pyörimään päähän.
– Me papitkin olemme vain ihmisiä, hän sanoo.
Lusikka sanoo kuitenkin jaksavansa hyvin. Tärkeitä voimavaroja ovat oma perhe, ystävät, liikunta, kirjallisuus, elokuvat ja teatteri.
Säännöllinen työnohjaus tukee myös työssä jaksamista.
Muutama vuosi sitten Lusikka oli vuoden vuorotteluvapaalla. Se antoi paljon.
– Monta kertaa olin työssäni kuullut, että jos vielä voisin, ottaisin aikaa vain olemiselle, läheisille ja harrastuksille. Silloin ajattelin, että otan sen ajan nyt, kun minulla on vielä kaikki hyvin.
– Tässä työssä omien asioiden täytyy olla kunnossa. On tärkeää tunnistaa, mihin toisten kohtalot itsessä osuvat. Se pitää kyetä näkemään, että oma ja toisen elämä ovat kaksi eri asiaa.
Tässä työssä omien asioiden täytyy olla kunnossa.
Hannele Lusikka
Kun Lusikka oli nelivuotias, hänen 29-vuotias isänsä kuoli yllättäen.
1960-luvun Suomessa ei ollut tarjolla kriisiapua. Surevat jäivät yksin tunteidensa kanssa.
– Näitä tunteita minun on sitten pitänyt käydä läpi aikuisena terapiassa, missä olen purkanut surua ja kiukkua.
Sairaalapapiksi Lusikka tuli vuonna 1992. Lapsuuden kokemukset vaikuttivat osittain alan valintaan.
Puhuttelevia hetkiä ovatkin olleet työtilanteet, joissa Lusikka on nähnyt pienten lasten valmistautuvan oman isänsä tai äitinsä kuolemaan.
– Minulle on tärkeää näissä tilanteissa rohkaista vanhempia ottamaan lapset mukaan surutyöhön.
Hän kannustaa vanhempia puhumaan lasten kanssa avoimesti surusta ja kuolemasta myös silloin, kun aihe ei ole akuutti. Myös puolisoiden olisi hyvä puhua aiheesta keskenään.
– Helposti pelkäämme, että jos puhumme kuolemasta, ikään kuin kutsuisimme sitä luoksemme. Ei se silti mene niin. On hyvä käsitellä kuolemaa etukäteen silloin, kun se ei mitenkään uhkaa. Joskus se meille kaikille kuitenkin tulee.