Kari Hotakainen kirjoitti romaanin, joka on kuin keskustalainen kauhukuva – Saa sen niinkin ajatella, kirjailija sanoo
Hämäläinen maalaismaisema on vehmas. Kylmien öiden kellastamat puut kahisevat peltoaukeiden laitamilla, syysasterit värittävät hoidettuja pihoja.
Rahisevan soratien päässä on keltaiseksi maalattu rintamamiestalo. Se on kirjailija Kari Hotakaisen kakkoskoti. Tai vapaa-ajan asunto, kummin sen nyt haluaa ilmaista. Sisätilat ovat saaneet remontissa modernin ilmeen.
Täällä Hämeenlinnan Rengossa Hotakainen vietti kevättalvella 2020 pitkiä aikoja ja viimeisteli tuoretta Tarina-kirjaansa. Etätöissä, niin kuin lähestulkoon kaikki suomalaiset tuolloin.
Hotakaisen sisällä kyti vimma koko kirjoitusprosessin ajan. Hän naputti kiivaasti näppäimistöään pienessä työhuoneessaan kakkoskodin ulkorakennuksessa. Lopputuloksena oli teksti, joka sai kustannustoimittajankin hätkähtämään.
– Minua vei eteenpäin jonkinlainen raivon, surun ja huolen yhdistelmä. Olo oli vähän niin kuin olisin kirjoittanut esikoiskirjaa, Hotakainen naurahtaa nyt.
Elokuussa julkaistussa Tarina-romaanissa koko Suomi on pakkautunut asumaan kaupunkiin. Maaseutu on tyhjennetty ja muutettu virkistysalueeksi. Kun kaupungissa ei riitä kaikille asuntoja, pakotetaan heidät kilpailemaan niistä tarinoilla. Hyvällä tarinalla saa kohtuulliset asuinolot, huonommalla joutuu parakkiin.
Keskustalaisten kauhukuva, voisi sanoa. Sellaisena sen joku on saattanut myös lukea.
Eikä Hotakainen kiellä, etteikö niin saisi ajatella. Mikään poliittinen romaani teos ei silti hänen mukaansa ole. Hotakainen ei ole sitoutunut mihinkään puolueeseen. Eikä aio sitoutua. Äänestäjänä hän sanoo olevansa hyvin liikkuva.
– Kirjoitin tämän puhtaasti omasta henkilökohtaisesta kokemuksestani. Asia oli minulle niin tärkeä, että olin ihan kiihdyksissä.
Kaikki alkoi vuodesta 1975, jolloin teini-ikäisen Hotakaisen lapsuusperhe muutti omakotitaloon Rautalammilla Pohjois-Savossa. Tässä on teidän tulevaisuuden turvanne, sanoi isä Hotakaiselle ja hänen viidelle siskolleen.
Lause unohtui vuosiksi, mutta tuli taas mieleen reilu vuosi sitten, kun samainen talo laitettiin myyntiin vanhempien kuoltua. “Tulevaisuuden turva” eli talosta saatu hinta ei ollut kummoinen.
– Niin käy maaseudulla jatkuvasti. Talojen vakuusarvot laskevat todella alas. Emme me siskojen kanssa olleet talokaupassa rahan perässä, mutta onhan se todella surullista, millainen lopputulos vanhempieni sukupolven toiveikkuudella nykyään on.
Hotakaisen mukaan muutos on kulttuurisesti ja historiallisesti valtava. Ajatus talosta ja sitä ympäröivästä luonnosta turvan ja leivän lähteenä on hallinnut suomalaisten mentaalista maisemaa satojen vuosien ajan. Enää niin ei ole muualla kuin suurimmissa kasvukeskuksissa, joissa asuntojen hinnat ovat karanneet keskituloistenkin näkökulmasta ihan liian korkeiksi.
Tilanne on Hotakaisen mukaan ajanut suomalaiset epätasa-arvoiseen asemaan. Kun ihmiset eivät löydä maaseudulta töitä, on heidän pakko muuttaa kaupunkiin, useimmiten pääkaupunkiseudulle.
Talon myyminen Suomussalmella, Rautalammilla tai missä tahansa maaseutukunnassa ei kuitenkaan ole helppoa. Ja kun talo lopulta saadaan myytyä, menee se täydelliseen alihintaan. Myyntitulot riittävät Hotakaisen mukaan kaksioon Keravalla tai Vantaan vähiten halutuissa kaupunginosissa.
– Tämä totaalinen epätasa-arvon kierre saa minussa aikaan nämä kiihkeät tunteet. Tilannehan ei koske kasvukeskuksissa asuvia, vaan niitä, jotka elävät kauempana.
Hotakaisen mukaan ongelma on niin iso, että siitä voi tulla kohtalonkysymys keskustalle ja muutamalle muullekin puolueelle. Ihmiset maaseudulla tuntevat katkeruutta.
– Mutta ei minulla ole siihen ratkaisua, mitä tälle pitäisi tehdä. Enkä minä tiedä sitäkään, mitä keskusta tai joku muu puolue olisi valmis tekemään. Tietääkö moni muukaan suomalainen?
Suuttumusta Hotakainen sanoo tunteneensa myös julkista keskustelua seuratessaan. Sitä määrittää hänen mielestään usein asetelma, jossa maaseutua katsotaan kaupunkilaisten näkökulmasta ylhäältä päin – tuomiten, holhoten ja säälien.
Hotakainen muistaa esimerkiksi Helsingin Sanomien jutut Talvivaaran kaivoksesta silloin, kun louhintayritys eli pahimpia kriisejään. Jutuissa paikallinen väestökin sai syitä niskoilleen.
– Olin silloin, että hetkinen. Meidän erittäin rakas ystäväperheemme asuu Kajaanissa ja heidän tuttavansa saivat töitä kaivokselta. Eivät ympäristörikkeet olleet heidän vikansa, mutta mediaa se ei paljon kiinnostanut.
Hotakainen muutti itse Helsinkiin 1980-luvun puolenvälin jälkeen. Hän olisi voinut myös jäädä silloiseen asuinpaikkaansa Kuopioon, mutta työt määräsivät tahdin. Pääkaupungissa hän asuu edelleen vaimonsa kanssa. Tyttäret ovat lentäneet pesästä.
Identiteetiltään Hotakainen kokee olevansa kaupunkilaisen ja maaseutulaisen “miksaus”, yhdistelmä. Sama tilanne on hänen mielestään suurimmalla osalla helsinkiläisistä. Erittäin monen juuret ovat maalla.
Kahden eri todellisuuden väliä seilatessaan Hotakainen on myös huomannut, että ihmisten piirit ja ympyrät ovat yhtä pienet kaikkialla, asuipa Ranualla, Espoossa tai New Yorkissa.
– Miljoonakaupunki New York on täynnä pieniä ympyröitä. Monet eivät ole poistuneet koskaan Manhattanilta. He toimivat perheen, ystävien ja työkavereiden muodostamassa ringissä, jossa usein ajatellaan asioista hyvin samalla tavalla. Se ei eroa mitenkään siitä, millaisiksi suomalaisten maaseutukylien yhteisöt ajatellaan.
Pienet piirit näkyvät Hotakaisen mukaan myös suomalaisessa mediassa. Mediakenttää hallitsee muutama iso toimija, joiden toimitukset sijaitsevat Helsingin keskustassa tai Pasilassa. Toimittajat asuvat kymmenen kilometrin säteellä työpaikoistaan.
– Se näkyy ihan väistämättä lopputuloksessa. Luen esimerkiksi Helsingin Sanomia usein hyvin huvittuneena. Se on joskus täysin paikallislehti hyvin liikuttavallakin tavalla. Toimittajat eivät tunne todellisuutta, joka on 80 kilometrin päässä heidän elinympäristöstään.
Pelkkää maaseudun puolesta puhumista Hotakaisen Tarina ei ole. Teos ilkkuu terävästi myös nykyaikaiselle tarinataloudelle, jossa kaikenlaiset mediapersoonat, vaikuttajamarkkinoijat ja muut ovat arkipäivää.
Kaikella täytyy olla tarina, myitpä sitten kirveitä, multasäkkejä tai makurahkoja.
Kirjailijoille, urheilijoille, poliitikoille ja tubettajille luodaan brändejä aivan kuin mille tahansa bisnesmaailman tuotemerkeille. Ja sitä brändiä sitten kiillotellaan, kohotellaan ja välillä korjaillaan mitä kummallisimmin tarinallisin keinoin.
Pahin ilmentymä tästä kaikesta on Hotakaisen mielestä sosiaalinen media, vaikkei hän itse siellä olekaan.
– Ongelma siellä ei ole se, että joku laittaa kuvan luontoretkeltään tai ruoanlaitostaan, vaan se, että ihmiset rakentavat omaa julkikuvaansa omahyväisillä tarinoillaan siitä, kuinka he aina kulkevat trendien ja ajatussuuntien etujoukoissa.
Miksi niin ei sitten saisi olla? Miksi tarinatalous ja brändääminen saavat Hotakaisen niin kuohuksiin?
– Pelkään, että me emme kohta enää erota, mikä milloinkin on puheen ydin. Kohta emme enää tiedä, syömmekö makurahkan yhteydessä proteiinia vai mielikuvaa jostain hötöstä. Pelkään, että maailmasta tulee yksi paskanjauhantamankeli.
Tarinassa irvikuva tästä on vaikkapa se, että ihmiset tarvitsevat lyhyelle koiranulkoilutuslenkillekin siihen erikseen suunnitellut tekniset alusasut.
Hotakaisen mukaan kyse on kuitenkin vielä paljon isommista asioista. Totuus ei ole ollut muodissa vähään aikaan kansainvälisessä politiikassakaan. Yhdysvaltain presidentti saa laajaa näkyvyyttä leimaavalla, suurentelevalla ja valehteluun pohjautuvalla puheellaan.
– Se on ihan pöyristyttävää. Nykyajassa oikein kaipaa totuuden puhujia. He ovat suorastaan virkistäviä poikkeuksia.
Ikkunaruudun ulkopuolella sadepisarat valuvat hitaasti lasinpintaa pitkin alas. Tihkusade on tauonnut ja Hotakainen nuuhkaisee ilmaa talon portailla.
Hän alkaa olla siinä iässä, että joidenkin vuosien päästä edessä on eläkkeelle siirtyminen. Kirjoittamista Hotakainen ei kuitenkaan ole jättämässä. Se ei vain kirjailijalle sovi.
Se on kuitenkin varmaa, että Rengossa hän viettää jatkossa entistä enemmän aikaa. Mukaan tulee myös vaimo Tarja, jonka kanssa Hotakainen on ollut naimisissa vuodesta 1983 saakka.
– Ehkä se on sitten sitä, että maalla ovat juureni ja siksi tänne kaipaan. Mutta on täällä myös vain oikein hyvä olla. Täällä voi mennä monta päivää, etten näe ketään muita kuin jäniksiä, jotka loikkivat tuosta pihatien yli. Voin sanoa, että siinä rauhoittuu.
Juttu on julkaistu alun perin lokakuussa 2020 Suomenmaan kuukausilehdessä. Kerran kuussa ilmestyvän Suomenmaan voit tilata täältä.