Kansanedustaja Hannu Hoskonen myöntää: "Uskallan olla vanha kalkkis, vaikka sen vuoksi välillä tulee selkään"
Tammikuisena maanantaina itärajalla tehdään pakkasennätyksiä. Elohopea putoaa parhaimmillaan reilusti yli 30 miinusasteen.
Kansanedustaja Hannu Hoskonen (kesk.) on aloittanut päivän varhain, tehnyt keikan Joensuuhun, osallistunut kaivannaistyöryhmään ja antanut haastattelun maakuntalehti Karjalaiselle. Sieltä hän porhaltaa pikkuisen myöhässä haastatteluun Ilomantsin Nesteelle. Illaksi pitää vielä ehtiä kunnanvaltuuston kokoukseen ja sieltä iltakoneella Helsinkiin.
Perillä munkin keljassaan, joksi hän kaupunkiboksiaan nimittää, hän on juuri ennen puoltayötä.
– Ei tässä ole kiireen tuntua. Aika kuluu mukavasti, hän myhäilee.
Hoskonen on tyytyväinen ja selvästi innoissaan. Hän on juuri saanut varmistuksen, että 30 vuotta poissaolollaan loistaneet tiehöylät ovat palaamassa takaisin tien päälle. Niiden valmistaja on itäsuomalainen, ja Kiteellä on tarkoitus aloittaa myös alan koulutusta.
– Ilmastonmuutoksen vuoksi kelirikkoajat ovat pitkiä ja tiet kovilla. Metsäteollisuuden puuhuollon pitää toimia ympäri vuoden.
Elinkeinoelämän kannalta alueella on muitakin ilonaiheita. Ilomantsiin rakennettava Vapon teknistä hiiltä tuottava tehdas lupaa työtä noin sadalle. Se ei ole pikkujuttu maakunnassa, jonka työllisyysluvut ovat huomattavasti maan keskivertoa murheellisemmat.
Vaalien lähestyessä tunnelma Pohjois-Karjalassa on Hoskosen mukaan odottava, vähän ristiriitainenkin.
Toisaalta työllisyyden kasvu ja talouden uusi suunta avaavat valoisia näkymiä. Toisaalta taas voimakas keskittyminen etelän kasvukeskuksiin ja maaseudun kurja tilanne aiheuttavat huolta.
– Maaseudulla on paljon toivonkipinöitä: metsät, puhdas maaperä, ilma ja vedet. Jos niitä vain osattaisiin hyödyntää viisaasti.
Oma ruuantuotanto on Hoskosen mukaan kansakunnan elinehto.
– Sellainen maa ei ole itsenäinen, joka ei voi tuottaa omia eväitään. Maatalouden kannattavuus on saatava paremmalle tolalle pian, Hoskonen korostaa.
Hän kehuu maa- ja metsätalousministeri Jari Lepän (kesk.) työtä muun muassa selvempien alkuperämerkintöjen eteen. Samaan hengenvetoon Hoskonen pahoittelee suomalaisten omaa asennetta. Turhan helposti ostetaan sokeasti halpaa ulkomaista, vaikka ei edes tiedetä, mitä se pitää sisällään.
Suurimpana murheena Hoskosen sydämellä on silti maaseudun autioituminen.
– Se on kansallinen tragedia. Hukkaamme ison osan maan pinta-alasta. Valtion pitäisi tarttua tähän ongelmaan kaksin käsin.
Varsinkin tässä historiallisessa tilanteessa, jossa on saatu luotua työpaikkoja kaikkialle Suomeen.
– Meillä alkaa olla pula osaajista ja tekijöistä.
Hoskonen huomauttaa, että monissa maaseutukunnissa palvelut pelaavat hyvin ja asuminen on edullista.
– Suurissa kaupungeissa jopa työssäkäyvät ihmiset ovat toimeentuloluukulla. Se on ihan uskomatonta.
Hoskonen ei pelkää käyttää voimakasta kieltä tärkeiksi kokemiensa asioiden yhteydessä. Monella on hänestä ehkä mielikuva perinteisenä kepulaisena jääränä, joka pysyy kannassaan eikä heilu joka tuulen mukana. Juuri sellainen Hoskonen haluaakin olla.
Esimerkiksi perinteisten perhearvojen esillä pitäminen on aiheuttanut välillä väheksyviä katseita ja naureskelua, mutta se ei häntä hätkäytä.
– Näissä asioissa uskallan olla vanha kalkkis. Perhe on yhteiskunnan perussolu, ja lapsen paras paikka on isän ja äidin luona. Maailman sivu on nähty, että jos ihmisellä ei ole perusasiat kunnossa, tulee vain juurettomuutta, Hoskonen lämpenee.
Sitten taas on niitä asioita, joissa edistyksen lipun kuuluu liehua.
Esimerkiksi Eurooppa-politiikkaan pitäisi saada uudenlaista asentoa. Hoskosen mielestä meillä on paha tapa olla aina rähmällään johonkin suuntaan.
– Suomalaisten pitää ajaa itsekkäämmin omaa etuaan ja olla aidosti suomalaisia. Kukaan muu ei sitä tee.
Betonitaloissa elävät ja kivihiilellä lämmittävät tulevat tänne hirmuilemaan, ettei maalla osata elää.
Hannu Hoskonen
Pakkasen pauke ei hellitä, joten Hoskonen päättää pistää tulet leivinuuniin. Kuivat koivuhalot roihahtavat liekkiin kertayrityksellä.
Ja taas hän pääsee lempiaiheeseensa maaseudun luonnonvaroihin. Puhe kipinöi kilpaa liekkien kanssa.
Kansanedustajasta on käsittämätöntä, että maaseutu koetaan kulueränä.
– Onhan se kumma, että joillekin metsänhoito on liki rikollista toimintaa ja pellot pitäisi jättää omaan oloonsa, Hoskonen manaa.
Hänen mielestään maalla on aina eletty ekologisesti.
– Sitten betonitaloissa elävät ja kivihiilellä lämmittävät tulevat tänne hirmuilemaan, ettei maalla osata elää.
Pahinta Hoskosesta on, että keskustankin sisällä liberalismi tuntuu iskevän läpi.
– Myötäillään vihreää höpöhöpöpolitiikkaa ja mielistellään kaupunkilaisia. Maa ei nouse, jos luonnonvaroja ei saada käyttöön, hän jyrähtää.
Puolueenkin kohtalo on hänen mukaansa vaakalaudalla, ellei kelkka käänny.
– Jos emme pidä alkiolaista aatetta pystyssä, keskusta tuhotaan. Äänestäjät voitetaan takaisin vain palaamalla perinteisiin arvoihin.
Hoskosen mukaan suurin osa kansalaisista haluaa, että maaseutu säilyy hoidettuna. Turistitkaan eivät tule katsomaan rapautuvia kyliä ja tyhjiä taloja.
– Keskustan ydinviesti on erittäin ajankohtainen edelleen. Sitä minä haluan puolustaa, vaikka välillä tulee selkäänkin. Siinä se nahka paksunee.
Kääpiösnautseri Riitu pyörii isäntänsä ympärillä, pyytää syötävää. Hoskonen nousee kuuliaisesti täyttämään ruokakuppia.
– Riitu on kaikkien koirien kruunaamaton kuningatar, uskollinen vahti ja ennakkoluulottomin ystävä, mitä ihmisellä voi olla, hän ylistää.
Hoskonen nimittää leppoisaa seurakoiraa hellästi taistelukoirakseen. Nuorempana se juoksi kotiin palaavaa isäntää vastaan, nyt enää nostaa arvokkaasti päätään pieluksilta.
Koti ja perhe ovat Hoskoselle tärkeitä. Tuon tuosta puheisiin nousevat lapsenlapset, jotka ovat selvästi sulattaneet ukin sydämen.
Kansanedustajan silmät kostuvat moneen otteeseen, kun hän puhuu lasten ja perheiden asemasta tai siitä, miten tärkeää ihmistainten on saada hyvät eväät elämälleen.
– Olen vierestä nähnyt, miten tiukoilla monet ovat. Jos Suomi haluaa heimolleen jatkoa, perheisiin on panostettava enemmän.
Hoskosen mielestä yhteiskunta on tätä nykyä vahvojen ja rikkaiden temmellyskenttä.
– Pieni ihminen jauhautuu siinä jalkoihin.
Tärkeää Hoskoselle on myös kodin perintönä tullut ortodoksinen usko. Olohuoneen nurkkauksen ikonialttarilta katselee Jumalan äiti. Hoskonen sytyttää sen eteen kynttilän.
Suku on tunnustanut ortodoksista uskoa jo 1600-luvulta lähtien. Ilomantsin historiakirjoista ensimmäiset merkinnät ortodoksikirkosta löytyvät 1400-luvun lopulta. Perinteet ovat pitkät.
– Meillä on täällä kaunis pyhäkkö ja paljon toimintaa. Ekumeeninen yhteistyö evankelisluterilaisen kirkon kanssa pelaa myös, kirkolliskokouksessakin vaikuttanut Hoskonen kertoo.
Hän kuvaa kirkkoaan suojaksi kylmässä maailmassa.
– Uskon, että hyvä voittaa lopulta pahan. Kirkko tuo viestin siitä, ettei ole syytä pelkoon.
Hoskonen tuli politiikkaan 1980-luvun lopussa tavallista reittiä kunnanvaltuuston kautta. Metsätalousinsinöörin työssään hän näki, miten maaseutua syödään ja ihmisten on pakko muuttaa pois.
– Susien ja lintujen annetaan pesiä rauhassa omassa elinpiirissään. Ihmispolo sen sijaan ajetaan maalta kaupunkiin, eikä yhtään ajatella, mitä siitä seuraa, Hoskonen päivittelee.
Vuosikymmeniä sitten syntynyt hinku ajaa kotiseudun asiaa on Hoskosella edelleen. Välillä on tosin ollut mustia päiviä ja ”tullut turpaan niin, että tukka lähtee”.
– Palaute on kuitenkin voittopuolisesti hyvää, eikä juttuseurasta oo ikinä kapelo, Hoskonen hymyilee.
– Tosissani lähden kevään vaaleihin. Koen, että on paljon tehtävää, Hoskonen hymyilee.
Pakkanen paukkuu nurkissa, mutta Hoskonen muistelee kesää. Miten hän loikoilee viikon vaatimattoman kesämökkinsä hiekkarannalla, lämmittää saunaa, katselee, miten kuikkapari uittaa poikasiaan. Sitten hän ryhtyy oikeisiin töihin; hakkaamaan halkoja ja tekemään savottaa.
– Sellainen askartelu on parasta lepoa.
Sitä ennen ovat kuitenkin vaalit hoidettavana.
– Puoluejohdon on profiloiduttava vahvasti, ja meidän kaikkien on jalkauduttava ihmisten pariin puolustamaan intohimoisesti keskustan saavutuksia.