Kaikkonen kertoo "reppupuheensa" synnystä – "Taustalla oli arvio siitä, että tätä asiaa ei enää asiakysymyksillä ratkaista"

Puolustusministeri Antti Kaikkosen ”reppupuhe” jää historiaan esimerkkinä erinomaisesta poliittisesta puheesta.

”Antti Kaikkonen lavalla ilmiliekeissä”, ”Antti Kaikkoselta elämänsä puhe”, ”Antti Kaikkosen huima puhe ei riittänyt”, media raportoi Kouvolan ylimääräisestä puoluekokouksesta.

Kaikkoselle itselleenkin on satanut kommentteja puheesta, ja yksinomaan myönteisiä.

– Olen suorastaan hämmentynyt kaikesta palautteesta. Puhe on koskettanut, sen retoriikkaa on kehuttu. Monet sanoivat, että se oli jopa paras puhe, jonka ovat kuulleet, Kaikkonen sanoo.

Puhetta rakennettiin muutaman hengen tiimillä, Kaikkonen kertoo. Hän tiedosti ehdokaspuheen tärkeyden puheenjohtajakisassa.

– Taustalla oli arvio siitä, että puoluekokouspaikalla tätä asiaa ei enää asiakysymyksillä ratkaista, vaan pitää muutoin vakuuttaa, että tässä olisi porukalle hyvä vetäjä. Se oli ison puheen paikka, ja sellainen siitä koetettiin rakentaa.

Kaikkosen mukaan puheella haluttiin herättää tunteita ja tuoda esiin hänen henkilökohtaista historiaansa, elämänkokemusta ja johtajakokemusta.

Puheen ensimmäinen luonnos oli valmiina kaksi viikkoa ennen lauantain kokouspäivää.

– Mutta se muokkautui siitä vielä aika paljon. Naputtelin puheen lopulliseen muotoonsa perjantaina autossa matkalla Kouvolaan.

Kaikkonen asteli lavalle reppu selässään ja kertoi tarinoita elämästään. Repun merkitys selvisi puheen edetessä – sinne oli kertynyt monenlaisia kokemuksia.

Kaikkonen myöntää, että repun kantaminen oli ystävän ehdotus, eikä hän ollut siitä aluksi ihan vakuuttunut.

– Vielä kokouspaikallakin vähän epäröin, onko se hyvä idea vai ei. Mietin, onko se jo vähän liioittelua. Lopulta päädyin ottamaan repun mukaan, ja siitä tuli sitten reppupuhe.

Puhetaidon ja retoriikan kouluttaja Antti Mustakallio löytää Kaikkosen ehdokaspuheesta paljon hyvää. Hän analysoi puhetta blogissaan.

Aluksi Kaikkonen saa yleisön hyväntahtoisuuden puolelleen ja kuulijat tarkkaavaisiksi. Kuulijoiden omiin, samankaltaisiin kokemuksiin vedotaan tuokiokuvilla kuten nuotiolaululla muiden nuorten poliitikonalkujen kanssa.

Tunnetasolla puheen syvimmässä kohdassa nousee esiin lööppijulkisuuden tuoma häpeä, äidin lohdutus ja hyväksyntä, Antero Mertarannan selostukset, suomalaisten keihäskullat sekä Lasse Virenin kaatuminen ja voitto, Mustakallio toteaa.

Reppupuheen loppuhuipennuksena tulee toistoa.

– Teen kaikkeni, jotta tämä on yhteinen Keskustamme. Teen kaikkeni, että hän, joka käänsi meille selkänsä, palaa kotiin. Teen kaikkeni, että Keskustaa äänestää myös hän, joka ei ole sitä ennen tehnyt.

Mustakallion mukaan tämä on hyvä esimerkki anaforasta, samanalkuisuudesta.

– Jokainen fraasi alkaa sanoilla “teen kaikkeni”, jolloin puheeseen tulee kiihtyvä rytmi ja performanssin intensiteetti kasvaa. Fraaseja on kolme, jälleen antiikista periytyvien oppien mukaan (tricolon), puhetaidon kouluttaja kirjoittaa.

Kaikkonen kertoo opiskelleensa itsekin jonkin verran puheen pitämistä.

– Olen joskus kauan sitten käynyt kurssin, jolla käytiin Ciceron puheoppia läpi. Ehkä sieltä on takaraivoon jotain painunut, hän naurahtaa.

Kaikkonen kertoo menneensä lavalle hyvillä mielin, mutta puheen aikana tunteet tulivat pintaan.

– Itsellänikin oli tunne, että puhe ei ole huono. Mutta ei se helppo paikka ollut. Vanhojen henkilökohtaisten muistojen avaaminen ei ollut ihan helppoa.

Kaikkonen sanoo uskovansa, että valtaosa puoluekokousväestä oli valinnut hänen ja elinkeinoministeri Katri Kulmunin välillä jo ennen puheita.

– Ja Katrilla oli myös hyvä puhe, hän toteaa.

Kaikkonen kertoo, että hänellä on yhä hyvä mieli käydystä kisasta.

–  Totta kai tappio harmitti, mutta tämä on hyvä näin. Turha tässä on jäädä murjottamaan, niin ajattelin saman tien kokouspaikalla.