"Venäjän mahti ei ole ollut sitä, mitä Venäjä olisi halunnut sen olevan" – hyökkäyksestä Ukrainaan ei tullut paraatimarssia, vaan pitkä ja vaikea sota, sanoo Mika Aaltola
Kun Venäjä hyökkäsi laajamittaisesti Ukrainaan 24. helmikuuta, monet Venäjällä – mutta myös lännessä – odottivat sodan olevan ohi muutamassa päivässä. Ensi keskiviikkona, Ukrainan kansallispäivänä, hyökkäyksen alkamisesta tulee kuluneeksi jo puoli vuotta.
Ulkopoliittisen instituutin johtajan Mika Aaltolan ja Maanpuolustuskorkeakoulun sotilasprofessorin Marko Palokankaan mukaan tulevan kehityksen ennustamiseen liittyy, kuten aina, paljon epävarmuuksia.
Yhdestä asiasta he tuntuvat kuitenkin olevan lähes varmoja: sodan loppuminen jommankumman osapuolen voittoon tai neuvoteltuun rauhaan ei ole tällä hetkellä näköpiirissä.
Sodan tähän asti suurinta yllätystä valitessa Venäjän surkea sotamenestys saa äänen molemmilta asiantuntijoilta.
– Venäjän mahti ei ole ollut sitä, mitä Venäjä olisi halunnut sen olevan. Suurvalta-armeija ei ole kyennyt taistelemaan odotetusti. Venäjä ei kykene saavuttamaan sotilaallisin keinoin tavoitteitaan, sanoo STT:lle Aaltola.
Everstiluutnantti Palokankaan mukaan Venäjältä odotettiin parempaa menestystä myös maan rajojen ulkopuolella, niin aktiivisesti Venäjä oli vuosikausia viestinyt asevoimiensa kunnianhimoisesta uudistusohjelmasta ja sen rahoituksesta.
Kyky käydä tavanomaista sotaa osoittautuikin heikoksi.
– Tähän vaikuttaa syvälle juurtunut korruptio ja välistävedot. Kyllä ne rahat on pitkälti muuhun menneet kuin asevoimien ja kaluston uudistamiseen, Palokangas arvioi.
Palokankaan mukaan läntiset sotilasasiantuntijat hämmästelivät myös sitä, että Venäjä aloitti hyökkäyksen kohti Kiovaa täysin omien oppiensa vastaisesti.
Ei massiivisia tulivalmisteluja ja sen jälkeen suurten taisteluosastojen etenemistä, vaan suhteellisen pieniä joukko-osastoja paljolti oman onnensa nojassa.
Perääntyminen oli väistämättä edessä muutaman kuukauden seikkailun jälkeen.
– Vasta aivan viime viikkoina Venäjä on alkanut sotia perinteiseen tapaan, jonka se kyllä osaa, Palokangas sanoo.
Sodan toistaiseksi merkittävimmäksi käännekohdaksi hän tarjoaa kevättä ja alkukesää, jolloin Ukraina sai käyttöönsä erityisesti kaukovaikutteisia asejärjestelmiä lännestä ja pystyi iskemään niillä kauas venäläisten linjojen taakse.
– Siinä kesäkuussa saatiin hyvin monella sodankäynnin tasolla aloite Ukrainan puolelle, Palokangas sanoo.
Tämä todennäköisesti vaikutti merkittävästi siihen, että Venäjän eteneminen on ollut niin vaivalloista ja käytännössä pysähtynyt. Paljon puheena olleeseen omaan vastahyökkäykseen Ukrainalla ei vielä ole rahkeita, sillä se vaatisi Palokankaan mukaan mieluusti 3–5-kertaista ylivoimaa ainakin paikallisesti.
Aaltolan mukaan viime päivien ja viikkojen iskuja miehitetylle Krimille ja niiden merkitystä Venäjän presidentti Vladimir Putinille ei pidä myöskään aliarvioida.
– Jos ajatellaan, että Putin on menettänyt Krimin koskemattomuuden, niin silloin on menetetty aika paljon, hän sanoo.
Aaltolan mukaan lännen sinänsä merkittävää aseapua voi myös osin kritisoida haparoinnista.
– Toiminta on ollut hyvin vähittäistä, jos tavoitteena on oikeasti ollut Ukrainan voitto sodassa, Aaltola sanoo.
Tuoreimpien tietojen mukaan rintamalinjat Ukrainassa eivät ole liikkuneet viime viikkoina lainkaan, eikä yhteistä maaperää neuvotteluille ole sitä vähääkään. Palokankaan mukaan Venäjän tavoite on muuttunut pikaisesta voitosta tilanteen pitkittämiseen.
– Jos katsoo sodan strategista isoa kuvaa niin kyllä Venäjän tavoitteena näyttää olevan entistä vahvemmin se, että se pitää kiinni nyt valloitetuista alueista, Krimin niemimaasta ja Donbassista sekä ennen kaikkea eteläisestä maayhteydestä Krimille, Palokangas sanoo.
Hänen mukaansa Venäjän etu voisi olla, että sota jähmettyisi vuosien tai vuosikymmenten vastakkainasetteluksi, jossa Venäjä pitää kiinni alueistaan eikä Ukraina kykene valloittamaan niitä takaisin.
Voisiko joku strateginen temppu tai ihmease sitten mullistaa sodan kulun kokonaan?
Palokankaan mukaan tällainen voisi olla heti sodan alussa ihmeellisen nopeasti syntyneen yhtenäisen läntisen tukirintaman paha rakoilu.
– Jos läntinen yhteisö ei olisi ollut Ukrainan tukena, niin sotatilanne olisi tänä päivänä hyvin toisenlainen, hän sanoo.
Aaltolan mukaan ainakaan tuen tärkeimmässä lähteessä Yhdysvalloissa ei näy merkkejä puoluerajan ylittävän sitoutumisen heikkenemisestä Ukrainan suhteen.
Euroopan suhteen ilmassa voi olla enemmän kysymysmerkkejä, etenkin jos talvesta tulee kylmä, mutta ainakin aivan Venäjän naapurustossa Aaltola uskoo ”momentumin säilyvän”.
– Suomi on hyvä esimerkki siitä, ettei Venäjään suhtauduta enää millään tavalla hyväntahtoisena toimijana, Aaltola sanoo.
Kremlissä joka tapauksessa tunnutaan laskevan Palokankaan sen varaan, että lännen tuki rupeaa jossain vaiheessa hiipumaan ja että sotaan turrutaan.
– Tai että länsimailta loppuvat resurssit, eiväthän nekään aseavun osalta loputtomat ole, hän myöntää.
Venäjän on puolestaan näillä näkymin turha odottaa Kiinan saamista sotilaallisesti tuekseen. Pekingissä mieluummin odotellaan ja katsellaan.
– Kiinan näkökulmasta Venäjä lähti sotaan sekä etukenossa että huonosti, Aaltola kuvailee.
Aaltolan ja Palokankaan puheisiin nousee erikseen kysymättä myös ajatus Venäjän taktisen ydinaseen käyttämisestä. Mahdollisuutta ei voi heidän mukaansa sulkea täysin pois laskuista, vaikkei siinä länsimaisesta näkökulmasta katsottuna olisi Venäjän kannalta mitään järkeä.
– Venäjähän käyttää jo nyt ydinasetta, mutta juuri niin kuin sitä on tarkoitettu käytettävän, eli pelotteena, Palokangas toteaa.
– Sekoittaisiko ydinaseen käyttö tai ydinvoimalaonnettomuus pakkaa Venäjän kannalta hyvällä tavalla? Vastaus on ei. Ydinaseen käytettävyys tuntuu olevan melko tavalla nolla, Aaltola arvioi.
