Historia | Kekkonen käytti konstiaan viimeisen kerran 50 vuotta sitten – myöhemmin presidentit, hallitukset ja eduskunnat vältelleet kuin ruttoa
Suomessa eduskunta on valittu 39 kertaa ja hajotettu 14 kertaa. Viimeisimmästä hajottamisesta tuli tänään 4. kesäkuuta kuluneeksi tasan 50 vuotta.
Tuolloin presidentillä oli vielä valta hajottaa eduskunta ja määrätä uudet vaalit omalla päätöksellään. Vuoden 2000 perustuslaissa kirjausta muutettiin niin, että presidentti voi hajottaa eduskunnan vain pääministerin perustellusta aloitteesta, ja kuultuaan eduskuntaryhmiä. Eduskunnan tulee olla koolla hajottamisen aikaan.
Eduskunta korvasi säätyvaltiopäivät vuonna 1907 Suomen kansanedustuslaitoksena. Ensimmäisinä vuosina Venäjän keisari, joka hallitsi Suomea suuriruhtinaana itsenäistymisvuoteen 1917 asti, hajotti eduskunnan useasti. Asiat liittyivät pitkälti Suomen ja Venäjän erimielisyyksiin.
Vuosina 1918 ja 1923 eduskunta hajotettiin vajaalukuisuuden takia. 1918 sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä oli vajaalukuinen sisällissodan takia osan kuoltua tai jouduttua vankileirille tai paettua Neuvosto-Venäjälle. 1923 Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen edustajat pidätettiin niin sanotussa suuressa kommunistijutussa.
Loput kuusi hajotusta johtuivat poliittisista erimielisyyksistä, joko lainvalmisteluun liittyvistä tai yleispoliittisista syistä.
Tasavallan presidenttinä vuosina 1956–1982 ollut Urho Kekkonen hajotti eduskunnan kolme kertaa. 1961 syy näyttää jälkikäteenkin katsottuna merkittävältä, sillä kyse oli Suomen puolueettomuusaseman vaarantumisesta niin kutsutun noottikriisin tiimoilta.
1971 ja 1975 hallitukset ajautuivat poliittisiin kiistoihin ensin maataloustulon ja sitten kehitysaluelain suhteen. Kekkonen katsoi kiistojen olevan umpikujassa, ja siitä päästäisiin vain uusien eduskuntavaalien avulla.
Vuoden 1972 vaaleissa SDP nousi suurimmaksi puolueeksi jo kolmatta kertaa putkeen. Vuoden 1970 vaaleissa romahduksen kokenut keskustapuolue menetti yhden kansanedustajan. Laitavasemmistolainen SKDL nousi keskustan ja kokoomuksen ohi toiseksi suurimmaksi puolueeksi, joskin vain yhdellä lisäpaikalla. Kokoomus jäi neljänneksi pienellä tappiolla ja 1970 ryminällä noussut populistinen Suomen Maaseudun Puolue piti 18 paikkaansa.
Kekkosen Suomessa ulkopoliittinen luotettavuus ratkaisi puolueiden ja niiden sisäisten jakolinjojen edustajien hallituskelpoisuuden. Tuloksesta riippumatta nytkin oli lähdetty siitä, että hallitukseen tulevat SDP, keskusta ja ehkä SKDL.
Neuvottelut johtivat punamultahallitukseen, jossa pohjan muodostivat SDP ja keskusta. Mukaan tulivat myös ruotsalainen kansanpuolue ja liberaalinen kansanpuolue.
Sorsan I hallitus aloitti 4. syyskuuta 1972. Rakettimaisen nousun Suomen politiikassa 1970-luvun alussa tehnyt SDP:n Kalevi Sorsa sai pidettyä hallituksensa kasassa ajan tapaan nähden harvinaisen pitkään, ja hallituksesta tulikin siihen asti toiseksi pitkäikäisin.
Vuonna 1975 hallituksessa alkoi kuitenkin olla sellaista ilmaa, etteivät purjeet täyttyneet tarpeeksi eteenpäin jatkamiseksi.
Sorsan hallituksen voimakaksikon muodostivat pääministeri ja SDP:n puolusihteeri (vuodesta 1975 puheenjohtaja) Kalevi Sorsa ja keskustapuolueen puheenjohtaja, valtiovarainministeri Johannes Virolainen. Miehet tulivat keskenään erittäin hyvin toimeen, ja tekivätkin 1970-luvusta tavallaan keskustan ja SDP:n punamultayhteistyön kulta-ajan tai yhden niistä.
Koko ajan hallitusyhteistyö ei tietenkään ollut ruusuilla ja apiloilla tanssimista.
Keskusta lähti vaalien 1972 jälkeen hallitukseen vain presidentin pakottamana. Alavireiset vaalimenestykset saivat puolueen toivomaan oppositioon jäämistä, mutta isänmaan kutsuun piti vastata.
Hallituksessa toimiminen alkoi kuitenkin mukavasti sekä yhteistyön että mahdollisuuksien suhteen. Suomen taloustilanne oli noususuhteinen, ja hallitus teki sekä sosiaalisia uudistuksia että mittavia teollisuuden investointeja.
Vuonna 1973 kuitenkin puhkesi Lähi-idästä lähtenyt öljykriisi, joka heikensi myös Suomen taloudellisia näkymiä.
Varsinainen hallituksen kaatanut syy olivat kehitysalueisiin liittyvät lakihankkeet. Aluekehityksen ja aluepolitiikan näkemykset sosiaalidemokraattien ja keskustalaisten välillä erosivat merkittävästi, mutta muitakin syitä hallituksen kaatamiselle ja eduskunnan hajottamiselle on arvioitu vaikuttaneen taustalla.
Johannes Virolainen käsittelee Kekkosen motiiveja vuoden 1986 teoksessaan Vallankäyttö Kekkosen kaudella. Virolainen muistuttaa muun muassa, että Kekkosen laatima piikikäs muistio toimitettiin julkaistavaksi Suomen Sosialidemokraatti -lehdessä (nyk. Demokraatti).
Virolainen katsoo, että Kekkonen oli totaalisen kyllästynyt pitkään istuneeseen Sorsan hallitukseen, vaikka oli innokkaasti ja aktiivisesti sitä itse sorvannut vuonna 1972. Muistiossa Kekkonen moitti eri ministerejä, muun muassa valtiovarainministeri Virolaista kahden viikon ulkomaanmatkasta.
Kuuluisa ja pitkään pohjustettu Ety-huippukokous oli käsillä heinä–elokuun vaihteessa 1975. Kekkonen totesi, ettei Suomen hallituskriisillä ja Etykillä ollut tekemistä toistensa kanssa.
– Talo elää tavallaan ja vieraat tulee ajallaan, Virolainen kertoo Kekkosen sanoneen ulkoministeri Ahti Karjalaiselle (kesk.).
Virolainen epäilee myös toista mahdollisuutta.
– Oliko sittenkin tarkoituksena saada presidentin ”edestä pois” poliittinen hallitus ja sen määrätyt ministerit, joita Kekkonen siihen aikaan ei sietänyt silmissään ja oliko ulkoministeri Ahti Karjalainen eräs tähän ryhmään kuuluva ministeri, joka oli saatava syrjään?
Virolainen ei löydä eduskunnan hajottamiselle muuta syytä kuin Kekkosen henkilökohtaiset motiivit ja ”oivallukset”. Hän tavallaan ennakoi vuoden 1986 teoksessaan myös tulevaa vuoden 2000 perustuslakia harmitellen, ettei presidentin oikeudesta hajottaa eduskunta käyty kunnollista keskustelua kirjoitusaikana ja sitä edeltäneinä vuosina.
Sittemmin eduskunnan hajottamista on pidetty suorastaan äärimmäisenä vaihtoehtona, eikä vuoden 2000 perustuslaki enää takaa presidentille ehdotonta hajotusoikeutta.
Välillä julkisuudessa nousee kuitenkin esille ajatus eduskunnan hajottamisesta hallituskriisien keskellä. Näin kävi viimeksi vaikean puoliväliriihen aikaan keväällä 2021. Pari vuotta sitä ennen Juha Sipilä (kesk.) jätti hallituksensa ennenaikaisen eronpyynnön, ja aikaistetuilla eduskuntavaaleilla alettiin spekuloida.
Puolueilta tuskin löytyy motivaatiota eduskunnan ennenaikaiseen hajottamiseen käytännössä koskaan. Eduskuntavaalien käyminen on kallista, ja etenkin menestyksestään epävarmat puolueet eivät toivo äkkinäisiä lisämenoja ja vaalityön tuottamaa rasitusta kenttäväelle.
Myöhemmin valtioneuvokseksi noussut, edelleen Suomen pitkäaikaisin ministeri Johannes Virolainen esitti mielipiteenään vuonna 1986, että merkittävät muutokset eduskunnan kokoonpanossa olisivat syy hajottaa eduskunta. Kun perussuomalaiset hajosi 2017 osan kansanedustajista perustaessa Uusi vaihtoehto -eduskuntaryhmän, olisi Virolaisen opin mukaan pitänyt hajottaa eduskunta, tai ainakin siihen olisi ollut syy.
Taustalla on ajatus kansan vaaleissa osoittaman tahdon toteutumisesta. Tässä hengessä Virolainen moitti myös kansanedustajien puolueloikkauksia kesken eduskuntakauden.
– Kansan tahdon toteuttaminen edellyttäisi mielestäni sitä, että tällaiset kansanedustajat eroaisivat heti edustajantehtävästään ja luovuttaisivat paikkansa varamiehelle.