Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on monelle tuttu, mutta harva tietää, kuinka vaikeaa sinne valittaminen on – Monille tulee täytenä yllätyksenä
Kansalaiset tiedostavat entistä paremmin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen olemassaolon, mutta järjestelmän toimintaa tunnetaan huonosti, arvelee valtiosääntöoikeuden yliopistonlehtori Maija Dahlberg Itä-Suomen yliopistosta.
Euroopan ihmisoikeusopimus täyttää marraskuun alussa 70 vuotta.
Dahlbergin mukaan ihmisoikeussopimuksen valvontaan perustettu ihmisoikeustuomioistuin sekoitetaan usein Euroopan unioniin, vaikka kyseessä on kaksi erillistä instituutiota.
Monille ihmisille tulee myös yllätyksenä, kuinka monimutkaista on saada oma asia Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käsiteltäväksi. Ennen ihmisoikeustuomioistuimeen valittamista täytyy muun muassa käydä kaikki kansalliset oikeusasteet läpi.
Kaikki eivät myöskään tiedosta sitä, etteivät Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen langettavat päätökset muuta suoraan kansallisten tuomioistuimien päätöksiä, vaan asia palautuu kotimaan oikeusasteiden ratkaistavaksi.
– Ihmiset saattavat helposti sanoa jostain kokemastaan kaltoinkohtelusta, että vien tämän Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen, mutta nämä reunaehdot rajaavat valituksen saamista ihmisoikeustuomioistuimen käsiteltäväksi, Dahlberg sanoo.
Euroopan ihmisoikeussopimus allekirjoitettiin 4. marraskuuta 1950 Euroopan neuvoston jäsenmaiden kesken. Suomi liittyi siihen vasta vuonna 1990.
Dahlbergin mukaan sekä ihmisoikeussopimuksen perustaminen että Suomen liittyminen siihen 30 vuotta myöhemmin liittyvät olennaisesti vallitseviin poliittisiin todellisuuksiin.
Vuonna 1950 toisesta maailmansodasta oli kulunut vasta viisi vuotta aikaa. Euroopan valtioilla oli yhteinen tahtotila turvata yksilön oikeudet ylikansallisella sopimuksella, etteivät toisen maailmansodan räikeät ihmisoikeusloukkaukset enää toistuisi.
– Tahtotila koski koko maailmaa. YK:ssa valmisteltiin samansuuntaista sopimusta, mutta päädyttiin lopulta ihmisoikeusjulistukseen vuonna 1948, Dahlberg sanoo.
Euroopan ihmisoikeussopimukseen kuului alusta asti idea siitä, että sopimusta valvomaan perustetaan erillinen valvontaelin.
Suomen liittymistä sopimukseen hidasti poliittisesti herkkä suhde ison rajanaapurin Neuvostoliiton kanssa. Siksi Suomi tuli mukaan ihmisoikeussopimukseen vasta kylmän sodan päättyessä.
Dahlbergin mukaan ihmisoikeustuomioistuin on vuosikymmenten aikana parantanut merkittävästi yksilön mahdollisuuksia hakea oikeutta, jos hän kokee oman maansa rikkoneen ihmisoikeuksiaan.
Kenties vielä olennaisempaa on Dahlbergin mukaan kuitenkin se, miten lainsäätäjä ja kansalliset tuomioistuimet ovat muuttaneet omia käytänteitään vastaamaan ihmisoikeussopimuksen linjauksia.
– Kun Suomi liittyi sopimukseen, täällä muokattiin meidän omaan lainsäädäntöä ja käytänteitä samaan suuntaan ihmisoikeussopimuksen kanssa. Näin sopimus ja tuomioistuin vaikuttavat välillisesti kansalaisia suojaavasti jo paljon ennen kuin kenenkään tarvitsee valittaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen.
Muutoksia lainsäädäntöön ja käytänteisiin on tehty jäsenvaltioissa myös sitä mukaa, kun ihmisoikeustuomioistuimelta on tullut langettavia päätöksiä.
Ongelmia on Dahlbergin mukaan tullut sellaisissa tapauksissa, joissa Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ei ole päätöksissään tai perusteluissaan kyennyt huomioimaan tarpeeksi jäsenmaidensa kansallisia piirteitä ja käytänteitä.
Esimerkiksi eutanasiaan tai aborttioikeuteen liittyviin kysymyksiin liittyy monia kansallisia erityispiirteitä, jotka Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on pääsääntöisesti jättänyt ratkaistaviksi kansallisella tasolla.
– Toisaalta kansallisesti herkkiä muita asioita kuten Italian krusifikseihin tai Ison-Britannian vankien äänestämisoikeuksiin liittyviä asioita, ei jätetty kansallisesti ratkaistaviksi, vaan ihmisoikeustuomioistuin ratkaisi ne.
– Näissä tapauksissa jäsenmaat ovat kokeneet, että ihmisoikeustuomioistuin puuttuu liikaa heidän suvereenisuuteensa.