Essee: Ranskan äärioikeiston isä löysi maahanmuutosta menestysreseptin – Monista Jean-Marie Le Penin kohuavauksista tuli myöhemmin valtavirtaa
Jean-Marie Le Pen oli poliitikko, joka ei jättänyt ketään kylmäksi. Sanavalmis ja oivaltava poliitikko oli pitkän uransa aikana poikkeuksellinen Ranskan politiikan voimahahmo. Le Pen oli populistijohtaja, jota täydensi vahva karisma. Le Pen kuoli 7. tammikuuta 96-vuotiaana.
Le Penin poliittinen ura alkoi pienkauppiaiden verokapinasta syntyneen niin sanotun puojadisti-liikkeen parissa 1950-luvulla. Ranska neljännen tasavallan sisä-ja ulkopoliittisen kaaoksen myötä myös poujadisti-liike kuihtui kasaan alkuinnostuksensa hyydyttyä. Vuodesta 1956 aina vuoteen 1972 asti Le Pen liikkui useiden pienten ja hajanaisten oikeistopopulististen ja kansallismielisten liikkeiden parissa.
Tuleva äärioikeistojohtaja osallistui myös laskuvarjojääkärinä sotilaspalvelukseen ja kehitti samalla omaa nationalistista agendaansa. Tämä kausi oli Le Penin ideologian synnyttämisen kannalta merkittävä, sillä se valmisti pohjan hänen myöhemmälle poliittiselle nousulleen Front Nationalin kautta. Lokakuussa 1972 Le Pen lopulta perusti kansallisen rintaman (Front National -puolueensa) eli nykyisen kansallisen liittouman, jonka johdossa Jean-Marie Le Pen oli yhtäjaksoisesti aina vuoteen 2011 asti.
Kansallinen rintama nousi ensimmäistä kertaa kunnolla politiikan valokeilaan vuoden 1983 paikallisvaaleissa. Le Penin uran ensimmäinen merkittävä vaalimenestys saavutetun äänimäärän suhteen tuli kuitenkin vasta vuoden 1988 presidentinvaalissa. Vaalin ensimmäisen kierroksen 4,3 miljoonaa ääntä oli saavutus, joka ei jäänyt keneltäkään huomaamatta.
Seitsemän vuotta myöhemmin vuoden 1995 presidentinvaalissa äänimäärä nousi hieman edelleen. Le Penin ja kansallisen rintaman kannatus erityisesti työväestön parissa alkoi vakiintumaan. Kansallisen rintaman suosiota lisäsi edelleen mm. sosialistien epäonnistuminen maahanmuuttopolitiikassaan hallitusvastuussa ollessaan. Myös sosialistihallituksen ajama 35-tuntinen työviikko ei osoittautunut onnistuneeksi poliittiseksi päätökseksi.
Le Pen tarttui retoriikassaan toistuvasti maahanmuuttoon liittyviin ongelmiin ja lieveilmiöihin. Hänelle maahanmuutto, yhteiskunnallinen turvallisuus ja työttömyys olivat yhteydessä toisiinsa ja muodostivat siten yhdessä islamin kanssa Ranskan yhteiskunnallisten ongelmien ytimen. Le Pen oli oivaltanut jo varhain sen, että maahanmuuttokysymyksestä voisi tulla tulevaisuudessa merkittävä politiikan jakolinja puolueiden välille. Sosialistien ja maltillisen oikeiston laskiessa asian päinvastoin, Le Pen tarttui syntyneeseen poliittiseen tyhjiöön.
Kansallinen rintama suuntasi viestinsä jo varhain erityisesti sosialisteihin ja muuhun vasemmistoon pettyneisiin työväenluokkaan kuuluviin äänestäjiin. Le Penin määrittelemä politiikan tilannekuva oli tässä suhteessa oikea. Nykyinen kansallinen liittouma on ollut selkeästi suurin Ranskan työväenpuolue jo 1990-luvun puolesta välistä lähtien.
Le Penin ehkä merkittävin yksittäinen vaalivoitto tuli vuoden 2002 presidentinvaalissa. Tällöin äärioikeiston demagoginen johtaja pääsi täysin yllättäen vaalin toiselle kierrokselle istuvaa presidenttiä Jacques Chiracia vastaan. Ranskan ongelmat maahanmuuttoon ja rikollisuuteen liittyen, sekä perinteisten puolueiden kyvyttömyys ratkoa niitä, kanavoituivat Le Penille jälleen protestiääninä. Vaalitulos oli euroopanlaajuinen järkytys, mutta varsinkin jälkikäteen arvioituna se oli looginen jatkumo Le Penin koko ajan kasvaneelle ja vakiintuneelle suosiolle.
Chiracin toisen kierroksen murskavoitosta huolimatta Ranskan politiikka jatkui säilyttävänä. Yhteiskunnalliset reformit, kuten eläke- ja työmarkkinauudistukset jätettiin kerta toisensa jälkeen tekemättä tai ne siirrettiin säännöllisesti seuraavalle vaalikaudelle. Myös Ranskan talous- ja työllisyyskehitys jäi pitkin 2000-lukua jälkeen kilpailijamaista. Ongelmat syvensivät yhteiskunnallista polarisaatiota, jota täydensi uusien maahanmuuttajien epäonnistunut integroituminen ranskalaiseen yhteiskuntaan.
Le Penin ajatusten vaikutus ei rajoittunut pelkästään äärioikeistoon, vaan hänen poliittinen perintönsä näkyi myös maltillisen oikeiston linjauksissa. Tämä konkretisoitui erityisesti Nicolas Sarkozyn poliittisessa nousussa. Sarkozy sai laajaa huomiota toimiessaan sisäministerinä vuosien 2005 lähiömellakoiden aikana, jolloin hänen kovaa linjaa edustavat lausuntonsa ja toimenpiteensä heijastelivat Le Penin vuosikymmenten aikana rakentamaa retoriikkaa.
Sarkozyn vuoden 2007 presidentinvaalikampanja oli monin tavoin jatkumoa Le Penin viitoittamalle kansalliskonservatiiviselle linjalle. Keskiössä olivat maahanmuuttokriittisyys, yhteiskunnallinen turvallisuus ja perinteiset arvot. Sarkozy omaksui Le Penin retoriikan keskeiset elementit, mutta hienosääti ne valtavirran politiikkaan sopiviksi. Näin ollen teemat, jotka olivat vielä 1990-luvulla olleet äärioikeiston yksinoikeutta, siirtyivät osaksi Ranskan valtavirtapolitiikan keskustelua.
Le Penin vaikutus Sarkozyn ajatteluun näkyi mm. perinteisten perhearvojen korostamisessa, ranskalaisen kulttuurin puolustamisessa ja jossain määrin myös protektionistisessa talousajattelussa. Tämä osoittaa, kuinka Le Penin pitkään marginalisoidut ajatukset onnistuivat lopulta muovaamaan myös valtavirran oikeistopolitiikkaa.
Sarkozyn valitsema linja toi lisää huomiota niille ongelmakohdille – kuten maahanmuuton, islamin ja integraation vaikeudet – joita Le Pen oli pitänyt esillä jo vuosikymmeniä. Tämä vahvisti edelleen kansallinen rintama -puolueen asemaa politiikan kentällä. Huomionarvoista on myös se, että Sarkozy ei kovista puheistaan huolimatta itsekään pystynyt ratkaisemaan mainittuja ongelmia.
Le Penin hahmossa ja suosiossa oli aikoinaan samoja elementtejä, kuin mitä Donald Trumpin suosiossa tällä hetkellä on. Äärioikeiston kannattajat näkivät Le Penissä johtajan ja vaikuttajan, joka puolusti heitä ranskalaista korruptoitunutta poliittista eliittiä, sekä Brysselin hegemoniaa vastaan. Le Penille Eurooppa perustui integraatioprosessin sijaan kansallisvaltioiden kahden välisiin suhteisiin ja kristilliselle arvopohjalle. Islamin arvopohja ei ollut luonnollisesti sovitettavissa yhteen eurooppalaisten, eikä varsinkaan ranskalaisten arvojen suhteen.
Le Penin kuten Trumpin politiikka nyt, perustui ystävät viholliset asetelman oivaltamiseen ja taitavaan yksinkertaistettuun retoriikkaan, joka saavutti hitaasti mutta varmasti kasvavaa suosiota. Le Penin yksi kuuluisimmista sloganeista olikin: ”Ni gauche, ni droit français – ei vasemmalla, ei oikealla, ranskalainen”. Le Pen kieltäytyi kategorisesti toimimasta vasemmisto–oikeisto-ulottuvuudella, ja hänen viestinsä oli olla ensisijaisesti Ranskan puolella ylikansallista päätöksentekoa vastaan.
Ulkopolitiikassa kansallinen etu oli Le Penille, kuten se on nyt Trumpille politiikan keskeisin prioriteetti. Le Pen, kuten Trump nyt, ei tunnistanut koskaan politiikassa kompromissien tarvetta. Politiikka oli hyvin omalakista, henkilövetoista ja käytetty retoriikka hyvin kansanomaista.
Saksalaisen sosiologin Max Weberin luoma karismaattisen johtajuuden käsite toteutuu siten erinomaisesti sekä Le Penin, että Trumpin johtajuudessa. Kummankin ympärille muodostui lopulta lähes kulttimainen, uskonnollisia sävyjä sisältävä poliittinen liike. Tyypillistä vastaaville poliittisille liikkeille on myös se, että johtajan sanaa ja asemaa ei koskaan kyseenalaisteta. Uskoiko Le Pen koskaan aidosti siihen, kuinka suureksi hänen perustamansa poliittinen liike lopulta muodostuisi, on kiinnostava kysymys, johon ehkä joskus saadaan vastaus.
Kansallisen liittouman nykyinen suosio ei ole enää yllätys. Suosion kivijalka on luotu viimeisten vuosikymmenten aikana ja siinä on isketty armotta perinteisten valtavirtapuolueiden politiikan heikkouksiin. Puolueen nykyinen voimahahmo Marine Le Pen on puolestaan tehnyt onnistuneen pesäeron isänsä antisemitistisiin, rasistisiin ja homofobisiin lausuntoihin.
Salonkikelpoisuudestaan huolimatta Marine Le Pen ei ole koskaan luopunut isänsä lailla kritiikistään islamia, ylikansallista päätöksentekoa ja globalisaatiota kohtaan. Kansallisen intressin ja suvereniteetin ensisijaisuus ja maahanmuuttoon liittyvä kritiikki ovat kansallisen liittouman lähtökohdat myös jatkossa. Jos Marine Le Penin ura päättyy meneillään olevaan oikeusprosessiin, puolueen nykyinen puheenjohtaja Jordan Bardella tuskin muuttaa puolueen peruslinjaa nykyisestä. Jean-Marie Le Penin pitkä varjo on myös jatkossa kansallisen liittouman yllä-halusivat he sitä tai eivät.
Jean-Marie Le Penin vaikutusta arvioitaessa on hyvä muistaa, että hän ei uransa aikana koskaan toiminut ministerinä. Kansallinen rintama pysyi puolueena siten pitkään Ranskan sisäpolitiikan ulkokehällä. Tästä huolimatta Le Penin johdolla onnistui muokkaamaan Ranskan yhteiskunnallista keskustelua. Monet Le Penin aikoinaan tyrmistystä herättäneistä linjauksista maahanmuutosta ja islamista ovat nykyään osa Ranskan politiikan valtavirtaa. Samalla monet Le Penin esiin nostamista ongelmista Ranskassa ovat sittemmin toteutuneet tavalla, jotka heijastavat hänen näkemyksiään jo 1980-luvulta lähtien.
Pekka Väisänen väitteli vuonna 2022 Ranskan presidentti Emmanuel Macronin poliittisesta ajattelusta. Väisänen tutki Macronin ajattelua muun muassa riskiyhteiskunnan, ranskalaisen liberalismin ja kolmannen tien politiikan teorioiden kautta.
