Essee: Epäluottamuksen aikakausi nosti karismaattiset johtajat maailmanpolitiikan keskiöön
Nykyinen maailmanpoliittinen tilanne ruokkii epäluottamusta demokraattisia instituutioita kohtaan. Epävarmuus ei ole vain kriisien seurausta – se on myös poliittinen voimavara. Historiallisesti epävarmat olosuhteet ovat usein toimineet karismaattisten johtajien astinlautana valtaan.
Ilmiön taustalla on toistuvasti ollut demokraattisen järjestelmän kyvyttömyys ratkaista yhteiskunnallisia ja taloudellisia ongelmia. Tämä nähtiin 1920-luvun Italiassa ja 1930-luvun Euroopassa laajemminkin.
Kun järjestelmä ei tuota vastauksia, se menettää uskottavuutensa. Tällöin politiikasta katoaa totuuden eetos ja se korvautuu fiktiivisellä maailmankuvalla, joka ei kestä kriittistä tarkastelua.
Demokratian kriisi ei kuitenkaan johdu pelkästään instituutioiden toiminnasta, vaan myös niiden taustalla olevasta ihmiskuvasta. Liberaali demokratia nojaa oletukseen rationaalisesta yksilöstä.
Historia osoittaa, että tämä oletus on rajallinen. Ihminen ei toimi vain rationaalisesti, vaan myös pelon, toivon ja merkityksen tarpeen ohjaamana.
“VIIMEINEN TOIVO” JA TOTUUDEN MURENEMINEN
Kun luottamus instituutioihin heikkenee, ihmiset hakeutuvat vaihtoehtoisten selitysmallien ja totuuksien pariin. Tarve nimetä syylliset ja palauttaa hallinnan tunne elämään korostuvat. Tässä tilanteessa karismaattiset johtajat nousevat messiaanisella tavalla keskeiseen rooliin.
Vuosikymmenten aikana on nähty, kuinka demokratian arvojen horjuessa salaliittoteoriat vahvistuvat, tieteen ja tutkimuksen arvo kyseenalaistetaan ja rationaalinen keskustelu menettää asemansa.
Ilmiö ei rajoitu yksittäisiin maihin: länsimaiset demokratiat kohtaavat nyt samanaikaisesti sisäisiä ja ylikansallisia paineita. Inflaatio, reaalipalkat, maahanmuutto ja Euroopan turvallisuustilanne lisäävät epävarmuutta kaikkialla.
Paradoksaalisesti tämä kehitys ei lisää moniarvoisuutta, vaan tuottaa usein keskenään kilpailevia ja toisensa poissulkevia totuusjärjestelmiä.
VALLAN TYHJIÖ JA SEN TÄYTTYMINEN
Kriisiytyneessä yhteiskunnassa syntyy usein lopulta valtatyhjiö. Historiallisesti tällaiset tilanteet eivät jää koskaan pysyviksi, vaan täyttyvät – kysymys on siitä, millä periaatteella.
Tällöin politiikan keskeinen kysymys on vallan oikeutus: mihin valta viime kädessä ankkuroituu? Weimarin Saksan luhistuminen 1930-luvulla heikensi demokratian uskottavuutta siinä määrin, että kansalaiset siirtyivät tukemaan totalitaarista järjestelmää, joka johti lopulta tunnettuihin seurauksiin.
Saksalainen sosiologi Max Weber erotti vallan oikeutuksen kahteen päämuotoon: institutionaalinen, sääntöihin ja prosesseihin perustuva byrokraattinen valta sekä karismaattinen valta, joka perustuu henkilöön ja hänen kykyynsä mobilisoida seuraajia.
Karismaattinen johtajuus ei nojaa ensisijaisesti instituutioihin, vaan suoraan suhteeseen kansan kanssa. Tällöin vallan kriittinen arviointi korvautuu lojaalisuudella, ja johtajaa ympäröi usein henkilökohtaisiin suhteisiin perustuva tukiverkosto institutionaalisen mandaatin sijaan.
Yhdysvaltojen viimeaikainen politiikka tarjoaa tästä havainnollisen esimerkin. Päätöksenteossa ja erityisesti ulkopolitiikassa on nähtävissä toimijoita, joiden vaikutusvalta perustuu enemmän henkilökohtaisiin suhteisiin kuin institutionaaliseen asemaan.
Esimerkiksi presidentti Donald Trumpin vävy Jared Kushner toimii keskeisessä roolissa Lähi-idän politiikassa, ja samanaikaisesti liikemaailmasta nousseet toimijat, kuten Elon Musk, ovat osallistuneet poliittiseen vaikuttamiseen tavoilla, jotka hämärtävät julkisen ja yksityisen vallan rajaa.
Kyse ei ole yksittäisistä henkilöistä, vaan laajemmasta muutoksesta, jossa politiikan institutionaalinen perusta väistyy henkilökohtaisten verkostojen tieltä.
SISÄPOLITIIKAN TYYLI ULKOPOLITIIKAN ALTTARILLA
Karismaattinen johtajuus ei rajoitu myöskään sisäpolitiikkaan, vaan se ulottuu myös kansainvälisiin suhteisiin. Tällöin ulkopolitiikan logiikka muuttuu.
Monenkeskisyydestä siirrytään kahdenvälisiin järjestelyihin, instituutioiden rooli heikkenee ja kansainväliset normit korvautuvat yhä useammin transaktionaalisella ajattelulla. Tämän seurauksena kansainvälinen politiikka henkilöityy ja siirtyy pois institutionaalisesta sääntöpohjasta kohti epämuodollisia käytäntöjä.
Karisma ei ole lopulta koskaan kadonnut politiikasta. Pikemminkin kyse on jatkuvasta jännitteestä institutionaalisen ja henkilöityneen vallankäytön välillä.
Historiallinen ja ajankohtainen esimerkki tästä on vuoden 1979 Iranin vallankumous ja Ruhollah Khomeinin nousu valtaan, joka muutti maan poliittisen järjestelmän ja sen aseman kansainvälisessä politiikassa.
Nykyisessä kansainvälisessä politiikassa henkilökohtaiset suhteet ja ideologiset sympatiat ohjaavat yhä useammin valtioiden välistä yhteistyötä.
Donald Trump on avoimesti tukenut useita johtajia, kuten Vladimir Putin, Javier Milei, Jair Bolsonaro ja Viktor Orbán. Näitä johtajia yhdistää kriittinen suhtautuminen kansainvälisiin instituutioihin ja taipumus henkilökohtaiseen vallankäyttöön.
JOHTOPÄÄTÖS: EPÄLUOTTAMUKSEN ITSEÄÄN RUOKKIVA KIERRE
Yhteiskunnallinen epäluottamus ei ole vain kriisien seuraus, vaan myös niiden kiihdyttäjä. Totuuden merkityksen heikentyminen tarkoittaa, että vallan henkilöitymisen rinnalla myös totuus henkilöityy.
Karismaattisessa johtajuudessa totuus ei ole enää yhteinen viitekehys, vaan johtajan kautta määrittyvä. Tämä synnyttää itseään vahvistavan kierteen, jossa demokratian keskeiset periaatteet rapautuvat.
Keskeinen kysymys länsimaiselle demokratialle ei ole enää pelkästään se, miten kriisejä ratkaistaan, vaan miten järjestelmän uskottavuus palautetaan. Ensimmäinen askel liittyy yhteisesti jaettuun tilannekuvaan.
Toisekseen kansalaisten on voitava luottaa siihen, että poliittinen johto edustaa heitä ja toimii julkisen ja maan edun mukaisesti. Ilman yhteistä käsitystä todellisuudesta sekä luottamusta poliittiseen edustukseen ja eliittiin liberaalin demokratian ja oikeusvaltion edellytykset murenevat.
Pekka Väisänen on valtiotieteilijä, yhteiskuntatieteiden tohtori ja Mission Grey -killan jäsen, joka väitteli vuonna 2022 Ranskan presidentti Emmanuel Macronin poliittisesta ajattelusta.
