Essee: Elinikäinen oppiminen riskiyhteiskunnassa – missä menee kohtuuden raja?

Länsimaiset yhteiskunnat ovat pitkään rakentuneet meritokratian, osaamisen ja sivistyksen varaan. Ajatus on yksinkertainen ja looginen: koulutus ja ahkeruus mahdollistavat yksilön etenemisen elämässä. Tätä periaatetta täydentämään nousi 1980-luvulta lähtien OECD:n lanseeraama poliittinen ihanne elinikäisestä oppimisesta.

Elinikäinen oppiminen tarkoittaa osaamisen kehittämistä koko elämän ajan – koulutuksessa, työssä ja arjen kokemuksissa. Ajatus on lähtökohtaisesti hyvä ja jopa välttämätön maailmassa, jossa teknologia ja talous muuttuvat nopeasti.

Ongelma syntyy kuitenkin silloin, kun tästä periaatteesta tulee automaattinen, itseään toistava ja jopa ideologinen vastaus kaikkiin työmarkkinoiden ongelmiin.

Tällä hetkellä, kun työpaikka katoaa, poliitikkojen vastaus on poikkeuksetta yksinkertainen: kouluttaudu uudelleen. Ajatus kuulostaa rationaaliselta. Samalla se kuitenkin sivuuttaa yhden keskeisen kysymyksen: kuka kantaa riskin?

Nyt iästä riippumatta työttömäksi jääneeltä odotetaan nopeaa uudelleenkouluttautumista, vaikka mitään takeita uudesta työpaikasta, puhumattakaan urakehityksestä tai ansiotason kehittymisestä ei ole. Elinikäisen oppimisen retoriikka toimii näin usein mekanismina, jolla yhteiskunta siirtää työmarkkinoiden epävarmuuden yksilön vastuulle.

ULRICH BECKIN TEORIA ON EDELLEEN AJANKOHTAINEN

Saksalainen sosiologi Ulrich Beck kuvasi jo 1980-luvulla modernia yhteiskuntaa käsitteellä riskiyhteiskunta. Beckin mukaan myöhäismodernissa maailmassa monet aiemmin kollektiivisesti kannetut riskit siirtyvät vähitellen yksilöiden kannettaviksi. Perinteiset instituutiot – ammattikunnat, puolueet, perhe, työurat – menettävät vakauttavaa rooliaan.

Työelämä on tästä kehityksestä ehkä selkein esimerkki.

Globalisaatio, digitalisaatio ja automaatio ovat jo vuosikymmeniä muuttaneet työn rakennetta.

Monet teolliset työpaikat ovat kadonneet Euroopasta automatisaation ja kansainvälisen kilpailun seurauksena. Pohjois-Ranskassa, Saksassa ja myös Suomessa kokonaiset teollisuuspaikkakunnat ovat kokeneet rakennemuutoksen, jonka vaikutukset näkyvät edelleen.

Uudelleenkouluttautuminen ja elinikäisen oppimisen filosofia unohtavat samaan aikaan toisen vaietun ongelman: koulutusinflaation.

Akateemisen työttömyyden lisääntyminen ja jopa tohtoreiden kasvava työttömyys ovat tästä näkyviä esimerkkejä. Tieteen alalla tutkijoiden työsuhteet ovat usein määräaikaisia projekteja, joiden päättymisen jälkeen tutkija on usein työtön.

MITÄ TYÖTÖN SAA TEHDÄ?

Uudelleenkouluttautumisen ajatus ei sinänsä ole väärä. Taloushistoria osoittaa, että uusia ammatteja syntyy vanhojen tilalle, jolloin uudelleenkouluttautuminen on relevanttia.

Työ ei katoa, mutta se muuttaa muotoaan. Silti tähän muutokseen liittyy epävarmuutta, jota ei voi yksinkertaisesti ratkaista ainakaan nykyisellä päälle liimatulla koulutuspolitiikalla.

Suomessa elinikäisen koulutuksen paradoksi ja sen moninaiset ongelmat näkyvät erityisen selvästi.

Työttömiltä odotetaan aktiivisuutta ja osaamisen kehittämistä, mutta samaan aikaan järjestelmä tekee siitä usein vaikeaa. Työtön työnhakija ei voi esimerkiksi ansiosidonnaisen työttömyysturvan aikana opiskella vapaasti ilman monimutkaista byrokraattista prosessia. Opintojen laajuus, muoto ja kesto joutuvat helposti tulkinnanvaraisiksi kysymyksiksi.

Seurauksena syntyy järjestelmä, jossa passiivisuus on joskus rationaalisempaa kuin aktiivisuus.

Työttömän kannalta riskit ovat huomattavat. Uusi koulutus voi tarkoittaa vuosien investointia ilman varmuutta työpaikasta. Samalla sosiaaliturvajärjestelmä ei aina tue joustavaa siirtymää opiskelun, työn ja yrittäjyyden välillä.

Poliittisessa retoriikassa elinikäinen oppiminen näyttäytyy usein lähes rajattomana ja samaan aikaan hyvin naiivina mahdollisuutena. Todellisuudessa se on myös riski. Kaikilla ei ole samanlaisia taloudellisia, sosiaalisia tai henkisiä resursseja jatkuvaan uudelleenkouluttautumiseen.

MILLOIN ELINIKÄINEN OPPIMINEN MUUTTUU VELVOLLISUUDEKSI

Kysymys ei siis ole siitä, onko oppiminen tärkeää. Se on.

Keskeinen pohdinta kuuluu sen sijaan: missä vaiheessa elinikäinen oppiminen lakkaa olemasta mahdollisuus ja muuttuu pakotetuksi velvollisuudeksi, jolla yhteiskunta siirtää työmarkkinoiden epävarmuuden ja riskit yksilön kannettavaksi?

Siksi politiikan pitäisi keskittyä vähemmän koulutuksen määrän lisäämiseen ja enemmän siihen, miten työmarkkinoiden murroksen riskit jaetaan realistisesti yhteiskunnan ja yksilön välillä.

Tämä tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että opiskelun ja työttömyysturvan yhdistäminen tehtäisiin aidosti mahdolliseksi ilman byrokraattisia esteitä. Käytännössä tämä merkitsisi joustavampaa mahdollisuutta opiskella työttömyysturvan aikana sekä työnantajien suurempaa roolia työntekijöidensä osaamisen päivittämisessä.

Myös koulutusjärjestelmää tulisi kehittää suuntaan, joka tukee erityisesti lyhyitä ja työelämälähtöisiä koulutuspolkuja.

Yksi mahdollinen ratkaisu olisi henkilökohtainen koulutustili, johon työntekijälle kertyisi pääomaa osaamisensa päivittämistä varten. Tällöin valtio ja työnantajat osallistuisivat rahoitukseen, eikä uudelleenkoulutus jäisi yksin usein kriisiytyneen yksilön harteille.

KAKSI SUOMALAISTA AJATUSHARHAA

Suomella on ollut viime vuosiin asti työmarkkinoihin ja koulutukseen liittyen kaksi ajatusharhaa. Ensimmäinen ajatusharha liittyy oletukseen, jossa työmarkkinoiden ja osaamisen ongelmat olisivat ratkaistavissa uusilla tutkinnoilla. 

Jos näin todella olisi, nykyisiä ongelmia tuskin esiintyisi. Suomi on edelleen tutkintojen luvattu maa, vaikka akateemisesti koulutettujen osuus väestöstä on vähentynyt.

Suomessa haikaillaan myös opiskelijoiden lyhyempiä valmistumisaikoja ja samaan aikaan työmarkkinoille halutaan lisää maistereita ja jopa tohtoreita.

On aiheellista kysyä: miten nämä kaksi tavoitetta ovat sovitettavissa yhteen?  Monissa tilanteissa lyhyempi osaamisen päivittäminen tai työssä oppiminen voi olla realistisempi ja usein myös kustannustehokkaampi ratkaisu.

Toinen ajatusharha liittyy yrityksiin, jotka vielä muutama vuosi sitten tuskailivat osaajapulan kanssa. Valitettavan usein osaajapulasta tuli samanlainen mantra kuin poliitikoille elinikäisestä oppimisesta. Harvoin yritykset kuitenkaan pystyivät tarkasti avaamaan, millaisesta osaajapulasta oli lopulta kysymys?

Nyt tilanne näyttää monin paikoin hyvin erilaiselta. Yhtä työpaikkaa kohden voi nykyisin tulla jopa satoja hakemuksia.

INSTITUUTIOIDEN MERKITYS ON TÄRKEÄ

Ranskalaisen 1800-luvun liberalismin ajattelussa koulutus ei ollut yksilölle sysätty velvollisuus vaan osa laajempaa institutionaalista järjestystä. Sen tarkoituksena oli mahdollistaa kansalaisten itsenäinen ja aktiivinen toiminta, mutta myös heidän taloudellinen menestyksensä.

Aikakauden keskeisten ajattelijoiden, Benjamin Constantin ja François Guizot´n filosofiassa työ, osaaminen, omistaminen ja ammatit olivat keskeisessä asemassa. Samalla he kuitenkin ymmärsivät, että yksilön vapaus ei voi perustua pelkästään henkilökohtaiseen vastuuseen.

Filosofeille yksilön vapaus edellytti myös vakaita instituutioita ja poliittista järjestelmää, jotka tekisivät hänen toiminnastaan mahdollista myös muuttuvissa olosuhteissa. Näiden elementtien seurauksena saattoi syntyä edistyksellinen ja kohtuullinen yhteiskunta, jossa vapaudet ja velvoitteet täydensivät toisiaan.

Onkin jossain määrin paradoksaalista, että 1990-luvun markkinaliberaalissa ajattelussa tästä tasapainosta osittain irtaannuttiin.

Toisaalta, kuten edellä todettiin, jäykkä ja ajastaan jälkeen jäänyt suomalainen hyvinvointivaltio instituutioineen ei ole näiltäkään osin täyttänyt odotuksia ja tarpeita, joita varten se on aikoinaan luotu.

Elinikäisestä koulutuksesta on tullut yhä enemmän yksilöllinen velvollisuus, vaikka työmarkkinoiden epävarmuus ja moninaiset riskit ovat samalla kasvaneet – viimeksi tekoälyn seurauksena.

Juuri tässä kohtaa elinikäisen oppimisen ideologia kohtaa rajansa. Oppiminen on välttämätöntä muuttuvassa maailmassa, mutta se ei yksin voi ratkaista työmarkkinoiden rakenteellisia ongelmia.

Kyse ei ole lopulta oppimisen tarpeellisuudesta, vaan siitä, kuinka suuren osan muutoksen riskeistä yhteiskunta sysää yksilön kannettavaksi.


Pekka Väisänen on valtiotieteilijä, yhteiskuntatieteiden tohtori ja Mission Grey -killan jäsen, joka väitteli vuonna 2022 Ranskan presidentti Emmanuel Macronin poliittisesta ajattelusta.