Tutkija: Suomesta tuli kriittinen EU-maa, joka "haraa aika paljon vastaan"
Suomi katsoo Euroopan unionia hyvin nurkkakuntaisesti. Meillä lasketaan, montako euroa EU-jäsenyydestä hyödymme tai montako euroa siitä maksamme, mutta laajemmat näkemykset Euroopan tulevaisuudesta puuttuvat, sanoo Eurooppa-tutkija Kimmo Elo Itä-Suomen yliopistosta.
Keskiviikkona tulee kuluneeksi 30 vuotta siitä, kun Suomessa järjestettiin neuvoa-antava kansanäänestys EU:hun liittymisestä. Jäsenyyttä puoltava kanta voitti, ja Suomi liittyi jäseneksi vuoden 1995 alusta.
Elo harmittelee, että Suomessa ei juuri keskustella, mitä EU voisi yhteisönä tehdä, vaan asioita katsotaan ensisijaisesti Suomen omasta näkökulmasta, Suomi ensin -vinkkelistä. Pelkona tuntuu olevan, että laajempi eurooppalainen ajattelu sataisi eurokriittisten laariin.
Suomi oli vielä jäsenyyden alkuvuodet vahvasti yhdentymisen kannattaja, osin voimakastahtoisen pääministeri Paavo Lipposen (sd.) ohjaamana. Suomesta tuli – näkökulmasta riippuen kehuna tai vinoiluna – EU-maana ”luokan paras oppilas”.
Suunta muuttui, kun EU:n uusittu perussopimus tuli voimaan vuonna 2009 ja muun muassa lisäsi enemmistöpäätöksiä ja vahvisti europarlamentin asemaa. Viimeistään tässä kohti luotiin pohjaa perussuomalaisten EU-kriittiselle politiikalle.
– Tästä lähtien Suomi on ollut kriittinen jäsenmaa. Kriittisyys on näkynyt erityisesti taloudenpidossa.
– Suomessa on myös suhtauduttu hyvin nuivasti EU:n toimivaltuuksien kasvamiseen ja kaikkeen, mikä tulisi maksamaan Suomelle lisää, Elo sanoo STT:lle.
Suomi on matkannut aika kauas Lipposen ajoista, vaikka toki EU:kin on samaan aikaan muuttunut.
– Suomi haraa aika paljon vastaan myös sellaisia uudistuksia, jotka pyrkivät ratkomaan EU:n isoja ongelmia esimerkiksi päätöksenteossa tai Ukrainan sodan synnyttämässä turvallisuuspoliittisessa muutoksessa.
Elon mukaan Suomi on vaarassa jäädä EU:ssa ”integraatiopoliittiseen paitsioon” – varsikin jos EU:ssa päädytään ratkaisuun, jossa kaikki jäsenmaat eivät etene kaikissa asioissa yhtä jalkaa, vaan osa maista lähtee tiiviimpään ytimeen ja osa jättäytyy sen ulkopuolelle.
– Jos Suomi suhtautuu nuivasti johonkin, niin muut maat voivat todeta, että no, te olette sitten tuota mieltä, mutta me ainakin menemme tällä pienemmällä porukalla eteenpäin. Tätä vaihtoehtoa ei näytetä meillä välttämättä otettavan vakavasti.
Samanlainen näköalattomuus ja yhteisten tulevaisuudenkuvien puute tosin vaivaa Elon mukaan koko EU:takin. Puuttuu yhteinen kompassi, yhteinen katse edes viiden tai kymmenen vuoden päähän, päälle kaatuvien kriisien yli.
– Toisen maailmansodan jälkeen oli ihmisiä, jotka miettivät, että näin ei voi ainakaan jatkua, että me sodimme 30 vuoden välein. Tällaisia näkemyksellisiä Eurooppa-ajattelijoita ei nyt juurikaan ole.
EU-jäsenyys oli aikanaan Suomelle tärkeä rajapyykki, mutta yhdentymistä läntiseen Eurooppaan oli Elon mukaan edistetty jo 1960-luvulta lähtien sen mukaan, mikä kulloisessakin maailmantilanteessa oli mahdollista. Taloudessa yhdentyminen oli edennytkin jo varsin pitkälle.
– Jäsenyys oli toki vaikutuksiltaan kaikkein suurin askel, mutta sitä edelsi monta pienempää askelmaa, jotka myös valmensivat Suomea jäsenyyteen.
EU-jäsenyyden kannalta otollista oli, että meillä oli peräkkäin kaksi pääministeriä, jotka pitivät integraatiota erittäin tärkeänä tilanteessa, jossa Suomi joutui Neuvostoliiton romahdettua miettimään koko ulkopoliittisen linjansa uusiksi. Maan luotsasi EU:n jäseneksi pääministeri Esko Aho (kesk.), ja hänen jälkeensä Lipponen vei Suomea edelleen syvemmälle EU:hun.
– Selvästi nähtiin, että integraation nopea vakiinnuttaminen osaksi suomalaista poliittista kulttuuria oli sen ajan oloissa hyvin tärkeä tehtävä.
Kuten viimeksi Nato-jäsenyyshakemuksen aikana, myös EU-jäsenyyttä valmistellessaan Suomi katsoi Ruotsin suuntaan, vaikka Suomessa yhä korostettiin yhteistyötä myös Venäjän kanssa. Neuvostoliiton hajoamisen avaama tilaisuus haluttiin käyttää hyväksi.
– Poliittinen johto teki sen arvion, että nyt on momentum (ratkaiseva hetki), jossa voidaan tähän integraatioon lähteä.
Jäsenyyttä puollettiin pitkälti turvallisuuspolitiikalla ja vakauden tuomisella. Vastustajat taas korostivat muun muassa päätäntävallan menettämistä Brysseliin ja maatalouden ahdinkoa.
– Nämä kysymykset ovat yhä akuutteja tänäänkin, jos otetaan uusia integraatioaskeleita, Elo huomauttaa.
Kansanäänestyksen aikaisista suurista puolueista EU-jäsenyys tuotti tuskaa lähinnä pääministeripuolue keskustalle, sillä jäsenyys tiesi mullistusta maataloudelle, josta suuri osa puolueen ydinkannattajista sai elantonsa.
Keskustajohto käänsi voimalla väkeään jäsenyyden kannalle: Aho ilmoitti eroavansa puheenjohtajan tehtävästä, jos EU-jäsenyys tyrmättäisiin. Kesän 1994 puoluekokous Jyväskylässä hyväksyikin Ahon ajaman myönteisen EU-linjan selvin luvuin.
Kokoomus ja SDP olivat jo aiemmin asettuneet jäsenyyden kannalle.
Aho ei ollut ainoa ykköspäättäjistä, joka sitoi asemansa EU-jäsenyyteen. Tuolloinen presidentti Martti Ahtisaari sanoi vuonna 2015 Ylen Ykkösaamun haastattelussa, että olisi eronnut presidentin tehtävästä, jos ei-kanta olisi voittanut EU-kansanäänestyksessä.
– Sanoin vaimolleni, että jos en saa suomalaisia vakuuttuneiksi, että EU:hun pitää mennä, ja Suomi äänestää jäsenyyttä vastaan, niin minä eroan. Sitten saavat hankkia toisen presidentin tähän maahan, hän muisteli.
Suomi oli jättänyt jäsenhakemuksensa maaliskuussa 1992. Vuoden 1994 kansanäänestyksessä 56,9 prosenttia suomalaisista kannatti EU-jäsenyyttä. Kansanäänestyksen jälkeen eduskunta hyväksyi Suomen liittymisen. Kyllä-ääniä annettiin eduskunnassa 152, ei-ääniä 45. Yksi äänesti tyhjää ja yksi oli poissa.
Vuoden 1995 alusta Suomi liittyi jäseneksi yhtä aikaa Ruotsin ja Itävallan kanssa.
Norja oli ollut neljäntenä maana neuvottelemassa jäsenyydestä, mutta jäi lopulta EU:n ulkopuolelle. Norjalaiset torjuivat jäsenyyden loppuvuoden 1994 kansanäänestyksessä jo toistamiseen.