Natoon sisään vai ei?
Asun Oulun kupeessa pienessä kylässä, jonka venäläiset ovat hävittäneet maan rakoon useita kertoja.
Esivanhempieni on pitänyt aloittaa elämä aivan alusta. Isovihan aikana Pietari Suuren käskyn mukaan joka talosta, myös Isohookanasta, vietiin pikkupoika Venäjälle.
Tämä oli osa tsaarin länsimaistamisohjelmaa. Kymmenvuotiaan Laurin kohtalosta ei suvussa tiedetä sen enempää. Toistaiseksi en ole löytänyt arkistoista muuta kuin tiedon sieppauksesta.
Suomen kohtalona on Venäjän naapuruus. Suomen Venäjä-suhde on hyvin poikkeuksellinen.
Venäjä on ottanut ja antanut. Autonomian aikana Suomi sai kehittyä kukoistukseen ja Lenin sinetöi maalle suvereeniteetin.
Kuunnellessani nauhalta isäni kerrontaa sotavuosilta hellyn melkein kyyneliin siinä kohtaa, jossa hän muistelee, miten venäläinen sotilas jätti tappamatta teltassa syvää unta nukkuvaa paria nuorta miestä ja pani muistoksi käynnistään veneeseen venäjänkielisiä propagandalehtisiä.
Ihmisyys on käsittämättömän arvokas ominaisuus.
Venäjä yllättää aina. Sen liikkeistä ja ajatuksista on vaikea ottaa selkoa. Sellainen on naapurimme.
Yllätyksiin olemme tottuneet. Emme hysterisoidu pienistä manöövereista kuten ruotsalaiset. Me venymme mutta emme loputtomiin.
Venymistä kutsutaan suomettumiseksi. Äskeinen tv-ohjelma antoi siitä yhden näkökulman. Jokainen 1970-luvun elänyt osaa kertoa suomettumisesta omaa tarinaansa.
Minua sen ajan elämä ei häirinnyt. En osannut pelätä enkä tuntenut arjessa idän painetta. Luotin Kekkoseen.
Kirjoittaessani 1970-luvun Keskustapuolueen historiaa hätkähdin useita kertoja, sillä vasta tuolloin ymmärsin, että Suomessahan pieni porukka teki koko ajan vallankumousta.
Presidentti Kekkonen pelkäsi. Suomi pysyi länsimaana, mutta demokratiaa venytettiin – enemmistöpäätöksin.
Nyt tulella leikkineet vähättelevät toimintaansa, ja joku sanoo sen olleen vain vitsi. Hävettääkö yhtään?
Juuri Venäjä ajaa toimillaan Suomea Nato-ovesta sisään.
Suomi on rakentanut toisen maailmansodan jälkeen omaa puolueettomuuspolitiikkaansa luottamuksen varaan.
Tiedämme ihmissuhteista luottamuksen suuren merkityksen. Sillä on sama arvo kansainvälisessä politiikassa.
Kaikista turvallisuuspoliittisista vaihtoehdoista on jäljelle jäänyt Paasikiven, Kekkosen, Koiviston ja nyt Niinistön toteuttama keskusteleva linja.
Se on ollut menestyksellinen, perustunut aktiiviseen yhteydenpitoon eri osapuolten kanssa. Euroopan unionin jäsenyys ei ole poistanut Suomen tarvetta huolehtia itse hyvistä väleistä joka suuntaan.
Emme mene kenenkään kainaloon vaan seisomme muiden rinnalla.
Turvallisuuspoliittinen ilmapiiri on kylmennyt lähialueillamme lähinnä Ukrainan takia.
Venäjän Krimin valtauksen jälkeen Nato-jäsenyyden kannatus kasvoi Suomessa hetkeksi mutta mittausluvut palasivat entiseen asentoon varsin nopeasti.
Nousupiikki on jälleen näkyvissä mielipidemittauksessa. Kuta useammin Venäjä tekee pikkuyllätyksiään, sitä korkeammalle Nato-jäsenyyden kannatusluku noussee. Juuri Venäjä ajaa toimillaan Suomea Nato-ovesta sisään.
Myös entistä useammalla keskustaa kannattavalla näyttää mielessä viipyvän kysymys, olisiko sittenkin parempi kuulua sotilasliittoon?
Antaako Euroopan unionijäsenyys ja läheinen Nato-kumppanuus meille riittävää turvaa?
Vakaan turvallisuuspolitiikan rakentaminen kestää kauan. Ruotsi on viimeksi käynyt sotaa – Venäjän kanssa – 1800-luvun alussa, jolloin menetti Suomen.
Maan johto on taas toistanut vanhan kantansa: emme pyri Naton jäseneksi.
Ruotsi luottaa yhä puolueettomuuteensa ja on nyt myös havainnut Suomen lailla, että oman puolustusjärjestelmän on oltava vahva.
Euroopan turvallisuuden kannalta on suuri merkitys sillä, että Pohjois-Euroopassa on kaksi tasapainottavaa, sotilasliittoihin kuulumatonta maata.
Tämä lisää koko mantereen turvallisuutta.